torstai 12. syyskuuta 2013

Materiaa

Tämän jo kolme viikkoa kestäneen reissun aikana olen saanut kokea myös materialistisia menetyksiä. Ne tuntuvat pieniltä kaiken muun rinnalla, mutta joka kerta pienenkin menetyksen huomatessani olen tuntenut vihastuksen pistoksen.

Palataanpa hetki ajassa taakse päin. Salainen satunnainen iltaharrastukseni on ollut kokeilla erilaisia meikkejä kasvoilleni. Toiset olen vetänyt tahallani överiksi ja ne ovat näyttäneet aivan karmeilta. Olen saanut pestä ne samantien pois. Toiset olen tehnyt tunnollisemmin ja toisinaan lopputulokset ovat olleet jopa ihan onnistuneita. En siis välttämättä ole värkännyt aivan turhaan vaan oppinutkin jotain ja joskus uskaltaudun vahvemmassa meikissä jopa ulos iltaa viettämään (mitä tapahtuu kyllä äärimmäisen harvoin). Mieheni tosin ei voi sietää esimerkiksi smokey eyes - meikkiäni, vaikka se omasta mielestäni näyttäisi onnistuneelta. Näytän hänen mielestään silloin turpiini saaneelta. Miehet eivät vain ymmärrä!

Miksi jauhan tässä välissä jostain meikkaamisesta? Ei, en ole muuttamassa tätä blogia lennosta kauneudenhoitoblogiksi. Minä ja kauneudenhoito = hyvä vitsi. Olisin vain tässä eräänä päivänä halunnut suoda tuon turhamaisen hetken itselleni ja kokeilla miltä näyttäisin esimerkiksi meikattuna ja ilman hiuksia. Meikkipussini sattui olemaan käsilaukussani sairaalaan tullessani, koska olin pakannut sen valmiiksi mukaani reissuunlähtöä varten, jota ei sitten koskaan tullut. Muistin sen sisältävän ainakin kaksi melko uutta meikkivoidetta ja ripsivärin. Sain todeta, että juuri noita uusia tuotteita ei ollut enää mistä ottaa. Jäljellä oli vain joitain paljon käytettyjä perustuotteita sekä sellaisia, jotka ovat jo useamman kuukauden olleet matkalla roskiin. Mietin, missä tavarani voisivat olla? Pengoin käsilaukkuni, reppuni ja tietokonelaukkuni. Ne eivät olleet siellä. En muista avanneeni meikkilaukkuani missään vaiheessa niin, että tuotteet olisivat voineet jäädä jollekin osastolle. En keksi muuta vaihtoehtoa kuin varkaus. Missä lie tavarani roikkuneet viime viikkojen aikana minun tietämättäni.

Aluksi ihmettelin ja huokaisin helpotuksestakin, että esimerkiksi läppärini ja kännykkäni ovat yhä tallessa. Toisaalta, ne olisikin vaikeampi varastaa, kun taas joku meikkivoide on helppo napata taskuun. Mutta kuka ihme olisi niin törkeä? Ei voi tietää. Ilmeisesti joku niitä tarvitsi enemmän kuin minä.

Matkan varrelle meinasivat jäädä myös toinen pieni intohimoni: lävistyskoruni, jotka minulta oli otettu pois nukkuessani. Ne minulle sentään palautettiin teho-osastolta pienessä pussissa. Minulla on korvissani tavallisten korvanreikien lisäksi kolme lävistystä. Aloin tietenkin heti laittamaan koruja paikoilleen ja sain ikäväkseni huomata, että yksi oli ehtinyt umpeutua. Tietenkin se uusin ja suosikkini.

Mutta mitä nämä menetykset merkitsevät, kun olen jo menettänyt yhden elämäni tärkeimmistä asioista ja melkein menettänyt tärkeimmän: oman henkeni. Eivät mitään. Mieleeni jäi erään hoitajan toteamus (eri yhteydessä tosin), että materia on vain materiaa, ne saa aina takaisin. Minulla on kaikki mitä tarvitsen, kun minulla on mieheni ja muut rakkaat ihmiset ympärilläni, ihana koti ja kaksi mitä ihaninta koiraa, jotka ovat monet kerrat ennenkin auttaneet minua pysymään järjissäni ja pakottaneet lähtemään ulos. Elämä on tässä ja nyt. On opittava pitämään kiinni tästä hetkestä ja nauttimaan siitä, mitä se tuo tullessaan.

"Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan" (Muumipappa)


1 kommentti:

  1. Itse kun heräsin viikon kestäneestä koomasta jalkaleikkauksen jälkeen ja näin jalassa olevan ison paketin, kysyin ensimmäisiksi sanoikseni teho-osaston hoitajalta, että voinko koskaan enää käyttää korkokenkiä :D Vaikka takana oli kuolleen rakkaan pojan synnytys ennen tuota leikkausta ja oman henen lähtö, elävä tytär kotona ja rakastava mieskin, niin silti tärkeimmäksi nousi huoli siitä, miltä minä näyttäisin ja voisinko enää laittaa itseäni kuten olin tottunut ...

    Elämän ilot on tehty niistä pienistä asioista. Jos ne viedään kokonaan pois, niin mitä meille jää? Vaikka ne isot asiat ovat elämän tukipilareita, niin hymyn huulille nostaa ne pikkujutut, huulten punaaminen, lempikirjan lukeminen, rakkaat korut tai vaatteet jne. Eikä niistä nauttiminen vie pois sitä, etteikö välittäisi niistä isoista jutuista. Ne pienet jutut tekevät juuri minusta minut ...

    VastaaPoista