perjantai 13. syyskuuta 2013

Tästä päivästä ja ripaus tulevista

Hoitajat ovat minulle viime päivinä hienovaraisesti vihjailleet, että voisin liikkua enemmän. Täytyy myöntää, että olen ehkä liikaa jumittunut omaan huoneeseeni. Olen kyllä päivittäin useamman kerran poistunut huoneestani ja fysioterapeutin kanssa käynyt kävelyllä osaston ulkopuolellakin. Osasto on kuitenkin kovin pieni ja koostuu lähinnä yhdestä käytävästä, jonka voi kiertää ympäri. Potilaiden käyttöön on varattu päivähuone, jossa olisi mahdollisuus käydä lukemassa esimerkiksi päivän lehdet. Mutta joka kerta huoneestani poistuessani huomaan sen olevan samojen ihmisten (papparaisten) täyttämä. Kerran sali sattui olemaan tyhjä ja erehdyin menemään sinne. Ei mennyt kauan, kun samat papat istuivat salin ulkopuolella sen näköisinä, että haluaisivat tulla saliin ja minun olisi aika häipyä. Siinä vaiheessa päätin, että kiitos minulle riitti, pitäkää salinne.

Ympäri vartaloani liimatut ja kiristävät teipit eivät ole myöskään olleet omiaan lisäämään liikkumismotivaatiotani. Lisäksi minulle on tuotu paljon aktiviteetteja ihanien ystävieni toimesta: paljon lukemista, pari dvd:tä, piirustusvälineet... Aikaani kuluu myös paljon tietokoneella ihmisten kanssa yhteyttä pitäen ja kirjoittaen. Minulla on mahdollisuus kuunnella musiikkia ja katsoa iltaisin lempisarjani televisiosta. Päiväni kuluvat siis varsin nopeasti, varsinkin jos käy vieraita.

Tänään minua ei enää kääritty kauttaaltaan teippeihin ja ryhtini oikeni heti. Mieleni oikein teki lähteä liikkumaan. Fysioterapeutti oli ehtinyt edellisenä päivänä luvata, että tänään voisimme käydä ulkonakin. Vaan kuinka sattuikaan, juuri tänään tuli osastolle uusi sääntö, ettei täältä saa kukaan poistua viereisellä käytävällä olevan remontin vuoksi. No, treenasimme fysioterapeutin kanssa siis huoneessani ja kykenin taas liikkeisiin, jotka eivät vielä eilen sujuneet.

Päätin joka tapauksessa tästä lähtien käydä huoneeni ulkopuolella kävelemässä useamman kerran päivässä, jotta hoitajatkin näkisivät minun liikkuvan. Bongasin käytävän päästä kuntopyörän, joka oli mukavasti sijoitettu suuren ikkunan ääreen. En juuri edes pidä pyöräilystä, mutta se näytti silmissäni aarteelta, kun saman käytävän kiertäminen oli alkanut jo ajat sitten kyllästyttää. Sillä onkin tullut tänään poljettua jo useamman kerran, aina muutaman minuutin kerrallaan.

Polkiessani katselin samalla syksyiseksi muuttuvaa maisemaa ja tiellä liikkuvia ihmisiä. Tuntui mukavalta katsella sairaalan ulkopuolista elämää. Samalla mieleeni kuitenkin nousi toinen, hieman katkerampi ajatus: Millä oikeudella nuo ihmiset tuolla elävät normaalia elämää? Osa on ehkä matkalla kotiin töistä tai kouluista. Toiset kantavat mukanaan kauppakassia. Jotkut ulkoiluttavat koiriaan. Eikä kukaan kiinnitä huomiota sairaalan ikkunasta heitä katselevaan ihmiseen, jonka elämästä kaikki normaali on otettu pois. 

Kuinka mielelläni olisinkaan itse ollut parhaillaan pyöräilemässä töistä kotiin työntäyteisen päivän jälkeen. Käyttänyt koirat ulkona. Tehnyt ehkä ruokaa, josta olisi jäänyt eväät seuraavaksi työpäiväksi. Koirat voisivat sillä välin nujuta keskenään aidatulla takapihallamme. Mieleeni nousivat kauniit maisemat lähellä kotiamme sijaitsevan järven rannalta. Sinne päätin mennä ensimmäisenä, kun pääsen kotiin ja  kuntoni sallii jälleen koirien kanssa ulkoilun.

Vaan kuten eräässä viisaassa kommentissakin todettiin: kaiken kaikkiaan tämä tulee olemaan vain lyhyt jakso elämästäni. Monesta ollaan jo tähän ikään mennessä selvitty. Tämän on oltava vain yksi koettelemus elämässäni, jonka tarkoitus on vahvistaa minua ja kasvattaa sisuani entisestään. Edessäni on vielä monia vuosia: kesiä, syksyjä, talvia ja keväitä. Noina tulevina vuosina tulen toteuttamaan vielä monet haaveeni. Tulen olemaan onnellinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti