Aloitetaan vaikka siitä millaista elämäni oli. No, ei mitenkään erikoista, ajattelin silloin. Asuin avomieheni ja kahden riiviömäisen koirani kanssa rivitalokaksiossa. Olin vakituisessa työssä ja elämämme oli kaikin puolin tasaista ja normaalia kaikkine pikku tappeluineen ja onnellisine hetkineen, mitä elämään nyt yleensä kuuluu.
Juhannuksen (2013) jälkeisenä sunnuntaina sain tietää olevani raskaana. Aluksi uutinen tuli itselleni hienoisena järkytyksenä, sillä en ollut varautunut raskauteen juuri nyt, kun olin vasta aloittanut uudessa työpaikassakin. Mieheni kanssa asioista puhuttuamme ajatus pian muuttui kuitenkin maailman ihanimmaksi ja aloimme heti suunnitella tulevaisuutta pikkuisen kanssa; kuinka totuttaisimme koirat vauvan tuloon, täytyisi hankkia tilavampi auto jne. Olimme vauvasta niin innoissamme, että kerroimme siitä aika pian kaikille läheisillemme, vaikka itselläni oli ollut aiemmin periaate, että ainakaan ennen ultraa asiasta ei juuri puhuttaisi.
Kaikki oli siis vallan mallikkaasti ja tunsin itseni onnelliseksi, mitä aiemmin ajattelin saavuttamattomaksi olotilaksi. Olen näet luonteeltani aika perus negatiivinen ihminen, joka ei usein näe asioissa hyviä puolia.
Yksi asia kuitenkin varjosti elämääni. En edes muista tarkalleen milloin kaikki oireet alkoivat, mutta yhdistin ensimmäisen kerran väsymyksen ja hengästymisen tunteet alkuraskauteen - lukihan joka paikassa sen olevan aivan normaalia! Pian hengitykseni alkoi kuitenkin käydä _erittäin_ raskaaksi. Kun pyörämatka töihin alkoi tuntua ylivoimaiselta, hakeuduin työterveyshuoltoon. Lääkäri ei oikein tuntunut uskovan oireitani. Koska kuitenkin sinnikkäästi valitin huonoa oloa, sain lääkäriltä PEF-mittarin. Josko kyseessä olisi vaikka astma. Otin mittarin, mutta en hetkeäkään uskonut astmaepäilyyn.
Hakeuduin seuraavaksi oireideni kanssa neuvolalääkäriin, koska halusin varmistaa, että vauvalla olisi kaikki hyvin. Tämäkin lääkäri tuntui olevan sitä mieltä, että hengästymiset ja väsymykset kuuluvat raskauteen. Sain tällä kertaa kuitenkin hengitystä avaavaa lääkettä tarpeen mukaan käytettäväksi sekä lähetteen verikokeisiin allergioiden testaamiseksi. Samalla viikolla käytiin ensimmäisessä ultrassa ja vauvalla oli kaikki hyvin. Oli ihanaa nähdä pikkuiset liikkeet ja kuulla sydänäänet <3
Noin viikon ajan sinnittelin lääkkeen avulla. En jaksanut kulkea töihin pyörällä vaan mieheni vei ja haki minut autolla. Se hävetti minua kovin, sillä työmatkani ei kuitenkaan ollut kovin pitkä. En myöskään jaksanut lähteä koirieni kanssa lenkille ja tunsin suurta syyllisyyttä siitä kuinka vähän jaksoin niitä hoitaa muuten kuin sohvalla maaten ja silitellen. Kävin töissä, mutta aina kun kukaan ei nähnyt, jouduin lysähtämään pöytäni päälle lepäämään. Kävelin ja istuin kyyryssä, koska silloin oli helpointa hengittää. Olkapääni oli niin kipeä, etten voinut nukkua sen takia öisin. Ajattelin sen olevan vain jumissa jatkuvan huonossa ryhdissä olemiseni vuoksi.
Oli aamu 23.8.2013. Aivan tavallinen aamu. Otin kuvan rakkaasta Nuka-koirastani ja laitoin sen facebookiin, koska oli sen 4-vuotissyntymäpäivä. Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä kotipaikkakunnalleni Suomussalmelle äitini luo ja juhlistamaan kummipoikani synttäreitä. Menin normaalisti kahdeksaksi töihin. Noin kello 8:30 sain puhelun lähimmästä terveyskeskuksestani: hoitaja käski saapumaan pikaisesti päivystykseen, koska edellisenä päivänä otetuista verikokeista oli löytynyt jotain poikkeavaa. Ilmoitin asiasta esimiehelleni ja lupasin saapua pian takaisin.
Terveyskeskuksessa minut otti vastaan venäläissyntyinen lääkäri. Hän katsoi verikoetuloksiani, kuunteli tarkkaan keuhkoni ja oli suorastaan järkyttynyt siitä, että istuin siinä: oikeanpuoleisen keuhkoni alaosasta ei kuulemma kuulunut mitään. Hän lähetti minut suoraan Oulun yliopistolliseen sairaalaan lisätutkimuksiin. Sairaalassa minusta otettiin yksi röntgenkuva tarkoin vatsani suojaten, jotta vauvani ei saisi säteilyä. Kuvassa näkyi, että oikeanpuoleinen keuhkoni oli lähes täynnä nestettä. Todettiin myös, että minulla on keuhkokuume. Lääkäri olisi halunnut ottaa keuhkoistani tarkemman tietokonekuvan, mutta se olisi ollut liian vaarallista vauvalle. Jouduin siis osastolle, jossa minua alettiin hoitaa antibiooteilla ja keuhkoni tyhjennettiin nesteestä.
Oloni ei kuitenkaan helpottanut eivätkä veriarvoni lähteneet normalisoitumaan. Minut vietiin teho-osastolle ja sieltä leikkaukseen, koska keuhkoissani oli yhä nestettä. En muista enää tarkkoja päiviä milloin tämä kaikki tapahtui, sillä tämän jälkeen minut pidettiin unessa monta päivää.
30.8.2013 minut herätettiin ja ensimmäiset sanat, jotka kuulin olivat: Hei Henna, olet nukkunut monta päivää ja sinulla syöpä. Vauvasi on kuollut ja nyt on aika synnyttää.