maanantai 23. syyskuuta 2013

Viikonloppu kotona

Pian oli mieheni aika lähteä viemään siskoani lentokentälle. Mieheni vanhemmat tulivat siksi aikaa meille pitämään minulle seuraa. He lupasivat viedä likaisen maton mennessään pestäväksi. Tässä vaiheessa aloin olla jo todella väsynyt, mutta olin kiitollinen heidän läsnäolostaan ja sen tuomasta turvallisuuden tunteesta. Kiitollinen siitä, että he asuvat lähellä ja heidän apuunsa saattaa aina luottaa, oli hätä suuri tai pieni.

Sohvalla makoillessani totesin, että haluaisin nukkua yöni siinä. Oma sänkymme on ensinnäkin aivan liian matala, kapea ja pehmeä ja olin varma, ettei minun olisi hyvä nukkua siinä. Samalla varmistaisimme, ettei esimerkiksi mieheni vahingossa tönisi minua kuten yleensä siinä ahtaudessa toisiamme tönimme, eivätkä koirat saisi aamulla mieleensä tulla herättämään minua liian rajusti. Niin minulle sijattiin vuode tilavalle divaanisohvallemme, jonka vieraatkin ovat kehuneet hyväksi nukkua. Mieheni nukkui makuuhuoneessamme koirien kanssa.

Yllätyin huomatessani, että sohvalla minun oli paljon helpompaa vaihdella asentoja sohvatyynyjä apuna käyttäen. Saatoin aina hetken olla jopa eniten kaipaamassani nukkuma-asennossa <3 Tuntui hyvältä kuunnella makuuhuoneesta kantautuvaa tuttua kuorsausta ja satunnaista koirien tassujen napsetta laminaattilattiaa vasten niiden hakiessa viileämpää nukkumapaikkaa. Oloni tuntui täydelliseltä. Kunnes huomasin, että kello oli jo aika paljon enkä itse edelleenkään nukkunut. Hölmönä olin päättänyt sinä yönä nukkua ilman unilääkkeitä. Minulla oli ne mukanani, mutta oli jo aivan liian myöhä ottaa niitä. Ne aiheuttaisivat minulle vain huonon olon seuraavaksi päiväksi. Muina iltoina olin viisaampi ja otin unilääkkeeni ajoissa. 

Miten viikonloppu sitten muuten sujui? Haluaisin kertoa, että aamuni alkoivat aamulenkillä koirien kanssa hiljaisessa metsässä, pesin ainakin kolme koneellista pyykkiä, imuroin, tein ruokaa, leivoin sämpylöitä, tapasin jotakuta ystävääni lenkin merkeissä, kävimme mieheni vanhempien luona kahvilla, kävimme kaupassa ja hetken mielijohteesta Kärkkäisellä, koska siellä on aina kiva käydä, innostuinpa vielä pyyhkimään pölytkin ja luutuamaan lattiat.

Suunnilleen noin se olisi voinut mennä ennen sairastumistani. Ennen kuin henkeäni alkoi ahdistaa niin paljon, että nuo askareet jäivät yksitellen pois. Tämä viikonloppu kului lähinnä sohvalla. Katselin ikkunasta syksyn värjäämää metsää ja vesisadetta. Nautin koirieni tarjoamasta silittelyterapiasta, kun ne osasivat olla lähelläni niin sievästi ja varovaisesti. Katselimme yhdessä televisiota kummempia juttelematta. Onnistuin välillä saamaan unen päästä kiinni. 

Osasin nauttia noista pienistäkin asioista. Oman kodin rauha tuntui taivaalliselta ja ennen kaikkea se, että sain olla rakkaimpieni lähellä. Kuitenkin samalla tunsin pientä kiukkua siitä, etten jaksanut tehdä juuri mitään. Suunnitelmissa oli esimerkiksi ulkoilu, mutta en tuntenut pystyväni siihen eikä kostea kelikään juuri houkutellut.

Viikonloppuni ei siis ollut mitenkään tapahtumarikas, mutta sitäkin voimaa antavampi ja mieltä avartavampi: sain itselleni syyn taistella entistä lujemmin, jotta jaksaisin ensi kerralla kotiin päästessäni olla virkeämpi ja toiminnallisempi. Kun seuraavan kerran pääsen kotiin, aion vähintäänkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä ulos!

Palasin takaisin sairaalaan tänään 23.9.2013. On kulunut tasan kuukausi siitä, kun ensi kerran astelin sisään osaamatta aavistaa mitään tulevasta. Kuukausi sitten mieltäni painoi mahdollinen edessä oleva parin viikon sairasloma, mutta pääasia oli, että vauvalla olisi kaikki hyvin. Sille ei annettaisi tapahtua mitään pahaa. Se ei ollut vaihtoehto.

Tänään saavuin sairaalaan fyysisesti monin verroin heikompana, mutta henkisesti paljon kypsempänä. En ollut pahoillani, vaikka koti jäikin jälleen taakse. Uusi hoitojakso alkaa heti huomenna ja haluan niiden olevan mahdollisimman pian ohi. Mitä nopeammin tauti saadaan nujerrettua, sitä nopeammin paranen ja voin tehdä ihan mitä haluan!


Parasta terapiaa <3


12 kommenttia:

  1. Hyvältä kuulosti sinun viikonloppu, hienoa opetella vain olemaan, koska sitä taitoa tarvitaan sittenkin kun olet terve. Läheskään aina ei tarvitse suorittaa ja touhuta yhtään mitään; levosta ei kannata kiukkua kantaa se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. :) Itsekin yritän opetella vain olemaan ja nauttimaan elämän pienistä ja kauniista hetkistä. Opettelen olemaan kantamatta huolta tekemättömistä töistä ja iloita siitä mitä sain tehtyä, yritän iloita myös siitä että voin vaan olla. Teen kotitöitä jos huvittaa, useimmiten ei, mutta onneksi ne ei mihinkään karkaa :) Tsemppiä sinulle hoitoihin, muista olla itsellesi armollinen ja oikein kiltti, sinä olet nyt pääosassa ja muista sanoa miltä sinusta tuntuu niin hoitajille kuin läheisillesikin, sinun ei tarvitse olla vahvempi kuin olet. :) Aurinkoa päiviisi!

    t. Marita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marita viisaasta kommentista, juuri noin sen pitäisi mennä :) Itselläni tuntuu olevan vielä aika paljon opeteltavaa ja hyväksyttävää tässä tilanteessa, enemmän kuin luulin.

      Poista
  2. Heippa! Olen löytänyt blogisi vasta tänään ja itse asiassa tutustunut tarinaasi vasta sanomalehdestä. Aion vielä tänään lukea blogisi. Olen itsekin imukudossyöpäpotilas eli minulla on DLBCL eli diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma. Hienoa, kun sinä jaksat jakaa kokemuksiasi. Minäkin kirjoitin blogia ja nimeni guuglaamalla voit löytää sen. Kaikkea hyvää sinulle ja paranemisia toivottaa Leena Ruotonen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos kommentista, tutustun mielelläni blogiisi :) Toivotan paljon voimia myös sinulle <3

      Poista
  3. Tsemit Henna ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi syksyysi!

    VastaaPoista
  4. Olet kyllä aika likka! Toivottavasti et lopeta kirjoittamista parannuttuasi, sillä kirjoitat hyvin kuvaavasti

    VastaaPoista
  5. ...ja luettavasti. ehkä ihan ammatiksi asti? Voimia taisteluun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, siihen on vielä pitkä matka :) Aina olen kirjoittamisesta pitänyt vaan en koskaan ennen mitään "julkaissut". Mutta sitähän ei näemmä koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan!

      Poista
  6. Tsemppiä! lapsen menetyksen kamaluutta en osaa edes kuvitella, mutta muuten olen tuota polkua tallannut viime talvena hengenahdistuksesta diagnoosiin, yllättävästä sairaalareissusta viikonloppuvierailuihin kotona, voimattomuudesta, pelosta ja turhautumisesta sytostaatien, antibioottien, pahoinvoinnin ja sädehoidon kautta tähän pisteeseen, jossa odottelen ensimmäistä kontrollia.
    Keskity rauhassa yhteen päivään kerrallaan ja usko pois, vielä tulee taas se päivä, kun jaksaa kävellä enemmän kuin kymmenen askelta hengästymättä ja päiväunet on vaihtoehto, ei välttämättömyys. Oikeasti se voimattomuus, uskomaton väsymys ja toivottomuus kulkevat käsikädessä sytostaattien kanssa ja vaikka se välillä tuntuu uskomattomalta, myöskin poistuvat yhdessä. Lepää nyt kaikki se mitä tarvitsee, se menee ohi aikanaan, ihan varmasti!
    Jos haluat jutskailla, mut saa kiinni osoitteesta tequila@luukku.com

    VastaaPoista
  7. Koirat olivat varmasti hämillään myös muuttuneen tuoksusi vuoksi, sitä se lääkintä teettää. Hirmu fiksuja kavereita ne ovat, osaavat varoa niin pieniä lapsia kuin hauraita aikuisiakin :)

    Muista ottaa päivä kerrallaan! Kun ei tätä elämää koskaan tiedä etukäteen niin tekemättömistä kotitöistä on aivan tyhjänpäiväistä kerätä itselleen kiukkua :D Ne [tekemättömät työt] eivät ole vielä keneltäkään karanneet saavuttamattomiin vaan löytyvät täsmälleen sieltä, minne ovat jääneet. (Meiltä ne vois kyllä karata, tällä hoidolla...)

    Onnea on viikonloppu kotona ja hyvä sohva! :D Hirmuisesti <3

    VastaaPoista
  8. Hei Henna!

    Minäkin bongasin Kalevan nettisivujen kautta blogisi, kiitos että annoit toimittaja Väyryselle mahdollisuuden kertoa tarinasi ja kiitos toimittajalle asiallisesta lehtijutusta.

    Tituleeraat itseäsi pessimistiksi, mutta teksteistäsi on selkeästi havaittavissa myös reilusti optimismia ja hyvää tsemppimeininkiä - heitä siis loppukin pessimismi tässä vaiheessa pois, ehtii sitä elämää manailla myöhemminkin. ;) Kovia juttuja olet kokenut, mutta asenne on kohdillaan, selviät hienosti. Hienoa, että rakkaita läheisiä löytyy tukemaan ja pitämään mielen positiivisempana.

    Sairaanhoitajana blogitekstejäsi lukee erityisestä näkökulmasta. On valitettavaa ja järkyttävää, mitä olet joutunut kokemaan. Potilaallakin on oikeuksia ja hoitajan tulisi nimenomaan olla potilaan asianajaja ja tiedostaa nämä potilaana olemisen oikeudet, eikä päinvastoin.. Esimerkiksi tuo mainitsemasi "Piilolääkitseminen" on väärin, eikä sitä voi laittaa mielestäni kiireen tai muun tekosyyn piikkiin... Toisaalta tämä on hyvä muistutus itselleni ja kaikille siitä, että sairaanhoitaja ei ole "vain" sairaanhoitaja. Merkittävin asia hoitajan ammattitaitoa on potilaiden kunnioittava kohtaaminen, jota seuraa kaikki muu hyvä ikään kuin luonnostaan. Hoitajana oleminen vaatii hurjasti nöyryyttä ja ihmisymmärrystä. Se miten hoitajana sanot ´minä´, vaikuttaa ratkaisevasti siihen miten potilas kokee sanan ´sinä´. Hoitajuus ei ole helppoa inhimillisesti erehtyväisenä ihmisenä. Valitettavan monelta hoitajalta on kuitenkin mielestäni hukassa tämä hoitotyön punainen lanka eli potilaan kaunis, kunnioittava kohtaaminen ja aina haavoittuvaisen ihmisen kanssa toimiessa tarvittava nöyryys. Potilaan näkökulmasta ei ole mitään väliä miten hyvin teet työsi muuten, jos hoitajuuden ydin on hukassa.

    Kaikesta huolimatta toivon kaikkea hyvää ja runsaasti voimia sinulle ja koko lähipiirillesi! Elämä voittaa!
    Jatkan blogisi seuraamista mielenkiinnolla, täältä saa hoitajana paljon. Jatka rohkeasti yhtä avoimella linjalla.

    T. Eräs kollegiaalista myötähäpeää tunteva nuori sh-mies

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentistasi :) Tähän väliin on pakko mainita, että suurin osa osaston hoitajista on erittäin ammattitaitoisia ja työskentelytapansa mielestäni asianmukaista. Sitä vain ihmisluonto on sellainen, että tulee takerruttua ja mainittua ääneen vain niistä huonoista kokemuksista.

      Poista