perjantai 28. helmikuuta 2014

Seiskajakson loppuunviemistä

Jouduin maanantaina tulemaan osastolle päivystyksen kautta, koska kotona alkoi nousta kuume ja yskittänytkin on viime aikoina. Tympäisi kyllä, sillä edessä olisi muutenkin ollut osastolle tulo matalasoluvaiheen seurantaan. Päivystyksessä hengailuun kun saa aina varata monta monituista tuntia! No joo, pääsin lopulta osastolle ja kuume nousi vielä tiistaiaamuna 38,8 asteeseen, mutta sen laskemisen jälkeen olen voinut ihan hyvin. Yskittää vain. 

Solutkin nousivat nopeasti kuten aina tässä jaksossa -  mutta tällä kertaa ilman kipuja!! Joka yö olen herännyt niihin aikoihin, kun kivut yleensä ovat iskeneet ja hoitajatkin olivata varautuneet yöllä soittamaan päivystävälle lääkärille, jotta saisin tarvittaessa heti kunnon kipulääkkeet. Mutta puheluita saati lääkkeitä ei lopulta tarvittu, huh! Aluksi pelkäsin, että luuydin ei olekaan lähtenyt odotetusti toipumaan, mutta pelko osoittautui onneksi turhaksi. 

Pientä säätämistä on ollut viimeisten seiskajaksoon kuuluvien sytostaattien kanssa. Minun olisi esimerkiksi pitänyt saada viimeinen vinkristiiniannos viime sunnuntaina. Ihmettelin asiaa viikonlopun aikana, mutta en ollut hoksannut kysyä asiasta perjantaina lääkärin soittaessa. Päätin siis kysyä maanantaina, aiotaanko lääkettä minulle antaa ja jos ei niin miksi, kun asiasta ei ole minulle mitään puhuttu? Vielä maanantainakin asia minulta latki mielestä päivystykseen lähdön vuoksi, mutta tiistaina selvisi, että lääke oli yksinkertaisesti UNOHDETTU antaa... Mitään vahinkoa lääkäreiden mukaan lääkkeen myöhästymisestä ei ole aiheutunut ja sain sen lopulta samalle päivää, kun asia huomattiin. Sainpa silti herätyksen, että valppaana saa olla itsekin...

Viimeiset selkäpiikit olisivat olleet ohjelmoituna ensi viikolle, mutta saankin niistä ensimmäisen tänään ennen kotiinlähtöä ja seuraavan saan hakea ensi viikon keskiviikkona päiväseltään. Muuten saan viettää rauhassa talvilomaviikkoa Mikan kanssa, ellei sitten 8. hoitojaksoa päätetä aloittaa jo loppuviikosta. Jakson alku riippuu taas veriarvoistani. Tällä hetkellä ainakin trombosyyttien pitäisi nousta ja jälleen koholla olevien maksa-arvojen laskea reilusti ennen sitä.

Alkaa siis olla viimeisiä kertoja, kun lähden kotiin vain "lomalle". Se tuntuu ajatuksena jo hyvältä :)


tiistai 25. helmikuuta 2014

Odotettu päivä

Tämän piti olla elämäni onnellisin päivä. Toki vain laskennallisesti, mutta vielä puoli vuotta sitten tätä päivää odotettiin jo kovasti. Toisaalta myös pelkäsin. Kuinka paljon minuun oikein sattuisi? Miten ihmeessä selviän? Voisiko sen kivuliaan vaiheen vain hypätä jotenkin yli? No, jos siitä kaikki muutkin selviävät, niin miksi en minäkin. Niinpä työnsin tuon pelon mielessäni taka-alalle. Ehtisin murehtia sitä myöhemminkin.

Kävin lukemattomia kertoja mielessäni läpi sitä kohtausta, kun palaisin muutaman päivän kuluttua kotiin. Tervehtisin koiria ensin yksin ja ne saisivat intoilla paluutani ja nuuskia minut rauhassa läpikotaisin. Luultavasti niiden tarkka hajuaisti haistaisi minussa jotain uutta ja outoa. Mika toisi sisään kantokopan, johon koirat olisivat tutustuneet jo etukäteen, jotta se ei itsessään enää aiheuttaisi minkäänlaista hämmennystä. Mutta tällä kertaa kopan sisällä köllöttelisi niille aivan uusi tuttavuus, tuo oudon hajun lähde. Ottaisin tuon nukkuvan otuksen pois kopasta ja kantaisin oman sänkymme päälle. Siinä sitä sitten porukalla ihmeteltäisiin: Mikä tuo on ja mitä sille pitää tehdä? Se olisi ollut uuden elämämme ensimmäinen päivä.

Tuo kaikki on nyt pelkkää unta ja haavetta vain. En osaa edes kuvitella miltä todella olisi tuntunut nähdä ensimmäistä kertaa oma pieni vauva. Elävä vauva. Kadun ehkä ikäni sitä, miten kylmästi kohtelin puoli vuotta sitten kuolleena syntynyttä vauvaani. En halunnut nähdä sitä vaan käskin vain julmasti viemään pois. Muistikuvat tuosta päivästä ovat muuten todella hämärät, mutta tuota kohtaa en ikinä unohda.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen palannut kotiin jo lukemattomat kerrat. Aina on ollut yhtä iloinen vastaanotto. Kuviosta on puuttunut vain kantokoppa ja vauva. Mika on kantanut sisään vain minun tavarani ja korkeintaan kauppakassin.

Ehkä vielä jonain päivänä saan toteuttaa pienen haaveeni.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Voisin tehdä mitä tahansa enkä kumminkaan tee yhtään mitään. Voi miten hauskaa on tehdä ihan mitä haluaa. (Mymmeli)

Kuka se taas pisti jonkun pikakeulauksen päälle aikaan? Olen ollut sunnuntaista asti kotona enkä muka "ehtinyt" edes kirjoitella tänne kuulumisiani. Kiirettä se pitää sairaslomalaisella.

Tuosta kotiinpääsystä käytiin taas pientä neuvottelua. Aluksi kuulosti, että minun pitäisi olla osastolla maanantaihin asti. En vain ymmärtänyt miksi, kun viimeinen lääkeannos tuli jo sunnuntaina aamupäivästä, veriarvot olivat vielä hyvät ja vointi mitä mainioin. Miksi minun pitäisi lojua osastolla, kun voisin olla vielä koko pitkän päivän kotona? Taas väännettiin vain vuorokaudesta, mutta edelleen minulle se yksikin vuorokausi on tärkeä. Ei ole se ja sama missä sen vietän, jos täytyy valita kodin ja osaston väliltä. Onneksi hoitajat olivat tässä asiassa minun puolellani ja sain lopulta luvan lähteä kotiin. Onnistuin tällä kertaa jopa pitämään hermoni enkä todellakaan pakannut saati kutsunut ketään hakemaan ennen kuin todellakin olin valmis lähtöön. Hyvä minä!

Mikä minut sitten on pitänyt kiireisenä koko viikon? No ei sitten mikään, en vain ole saanut taas aikaiseksi avata konetta. Sain kuin sainkin jostain riipaistua sitä viimeksi hukassa ollutta reippautta ja tehtyä pieniä siivoiluhommia ennen kuin äitini tuli keskiviikkona kylään. Hitaasti, mutta varmasti. Välillä lepäillen ja tuumaillen ja kokien tyytyväisyyttä jo tehdyistä hommista. Sellaista siivouksen pitäisikin olla eikä sitä hullua heilumista edestakaisin saamatta kuitenkaan aikaan mitään. 

Tänään ehdin jo vähän hermoilla aamuisia labranäytteitä. Olin varma, että ne näyttäisivät jo niin alhaisilta, että viimeistään huomenna joutuisin taas palaamaan osastolle. Alhaisethan ne lukemat olivatkin, mutta lääkäri yllätti ilmoittamalla, että saankin olla kotona vielä ainakin viikonlopun yli. Maanantaina katsotaan labrat ja saan sittenkin tulla vielä kotiin odottamaan tuloksia. Ehtona oli, että minulla on joku seurana ja lähden heti päivystykseen mikäli kuume nousee. Sopii minulle! Mikään "pakollinen" tekeminen ei paina mieltä, joten voin ottaa tämän viikonlopun kaikessa rauhassa ja kerätä voimia vielä jäljellä oleviin koitoksiin. :)

lauantai 15. helmikuuta 2014

Pieni ulkonäköpäivitys

Jo jonkin aikaa mieleni on tehnyt kirjoittaa jotain muuttuneesta ulkonäöstäni ja ennen kaikkea muuttuneesta suhteestani itseeni. Huomaan nyt, että olen ennen sairastumistani ollut aika turhamainen, mitä tulee ulkonäkööni. Tällä hetkellä tuntemukseni sitä kohtaan ovat aika ristiriitaiset.

Minulla on aina ollut jonkinlainen viha-rakkaussuhde vartalooni. Erityisesti teininä pidin itseäni lihavana enkä toki mikään keijukainen ollutkaan. En vieläkään halua nähdä kuvia itsestäni tuolta ajalta. Lukion alkaessa hoikistuin aika reilusti, vaikka en omasta mielestäni juuri tehnytkään mitään sen eteen. Silloin sain hetken olla kohtalaisen tyytyväinen itseeni, mutta ongelmaksi meinasi muodostua painon vahtaaminen; se ei olisi saanut nousta yhtään. Onneksi tajusin itse lopettaa touhun ajoissa.  Kun muutin omilleni, en tullut edes hankkineeksi puntaria omaan kotiini. En halunnut tietää tarkkaa painoani vaan yritin olla tyytyväinen peilikuvaani.

Sitten puhkesikin koliitti ja sitä alettiin ensimmäisenä hoitaa Prednisolon-kortisonilla. En tiennyt sen sivuvaikutuksista ja olin aluksi vain tyytyväinen, että oireet hävisivät sen myötä - kun annostus oli suunnilleen hevoselle mitoitettu. Oireet palasivat heti, kun annostusta yritettiin pienentää. Meni yli vuosi, että pääsin tuosta pirulaisesta lopullisesti eroon. Sillä aikaa olin ehtinyt lihoa ja turvota melkoisesti. Onneksi en silloinkaan ottanut selvää paljon tarkalleen ottaen painoin, olisin varmaan tullut hulluksi. Yritin vain peitellä kroppaani lösyillä vaatteilla ja päättää, etten ole lihonut. Mutta julma totuus tuli ilmi, kun yritin mahtua vanhoihin vaatteisiini. Eiväthän ne mahtuneet ja vimmoissani nakkelin kaikki sellaiset vaatteet muovikasseihin kirpparille vietäviksi. Voi sitä autuutta sitten, kun lopultakin sain lopetettua kortisonin puputtamisen. Melko pian turvotus hävisi ja pelonsekaisin tuntein sovittelin jo kirpparituomion saaneita vaatteitani. Ne mahtuivat taas!

Ennen syöpään sairastumistani en juuri kokenut enää paineita vartaloni suhteen. Toki raskaaksi tullessani pieni lihomisenpelko kävi mielessäni, mutta nyt en antanut sen häiritä. Oikeastaan odotin kovasti sitä, että masuni ja pieni olento sen sisällä alkaisivat vähitellen kasvaa. Sitä ihmettä en koskaan ehtinyt nähdä. Havaittavissa oli ainoastaan pientä turvotusta iltaisin, ainakin hyvällä mielikuvituksella.

Kun minut tuotiin tänne osastolle ja pitkä taipaleeni syöpää vastaan oli alussa, olin kovin laihassa ja riutuneessa kunnossa. Joka aamu, kun minut pakotettiin puntarille, katsoin kauhulla sen näyttämiä yhä vain pieneneviä lukemia. En muista, milloin olisin viimeksi painanut niin vähän. Mutta se ei ollut oikeanlaista hoikkuutta, vaan paino oli tietenkin lähtenyt surkastuneista lihaksistani. Näytin kamalalta.

Toisen hoitojakson aikana, kun koliitti yritti alkaa taas oireilla, Prednisolon aloitettiin jälleen. Yritin vinkua sitä vastaan, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut. Siitä lähtien olen tuota pientä paholaista taas syönyt, mutta toiveestani annostusta on pystytty vähitellen pienentämään ja nyt se on enää pienin mahdollinen. Tällä hetkellä näytän taas juuri siltä, miltä kortisonia syövä ihminen yleensä näyttää. Huomaan taas käyttäväni löysiä ja peittäviä vaatteita. Se harmittaa välillä, mutta nyt ei ole oikea aika tällaisten asioiden murehtimiseen. En saa enkä aio laihduttaa vaan luotan siihen, että palaan taas joskus entiselleni. Terveyteni on tällä hetkellä miljoonasti tärkeämpää.

Muutoin minusta on tullut aika välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Jos ennen murehdin, voinko lähteä mihinkään meikkaamattomana ja tukka sekaisin, niin nyt en edes mieti mitään, kun painun ovesta ulos. En välitä, vaikka silmieni ympärillä on tummat rinkulat. Ikään kuin minulla olisi nyt erityinen lupa näyttää möröltä, koska olenhan _sairas_. Toisinaan mieleni tekisi vähän ehostaa kasvojani, mutta peilistä katsoessani huomaan, ettei siinä tällä hetkellä ole paljon pelastettavaa: ripseni ovat tippuneet ja kulmakarvoja roikkuu harva siellä täällä. Kasvojeni iho on sen verran kuiva, etten uskalla käyttää siihen mitään. Ainoa mitä saatan tehdä on peitellä tummat silmänaluset, rajata silmäni ruskealla kajalilla ja ehkä ehostaa vielä vähän haaleanvaalealla luomivärillä sekä maalata silmieni yläpuolelle jotkut kulmakarvoja muistuttavat viivat. Vielä pipo päähän ja näytän melkein entiseltä itseltäni. Melkein.

Puuttuvista hiuksistani en kertakaikkiaan välitä. En ole sen jälkeen käyttänyt peruukkia päässäni, kun toin sen kotiin heti ensimmäisellä kotireissullani. Olen itse tottunut niin kaljuuteeni ja sen helppouteen, etten vain jaksa alkaa tuheltaa peruukkia paikoilleen. On paljon kätevämpää vetäistä pipo päähän ulos lähtiessäni, onhan nyt pipovuodenaikakin! Enkä häpeä näyttäytyä kaljuna julkisilla paikoillakaan (silloin harvoin, kun sellaisiin paikkoihin uskaltaudun) vaan jos minulla on kuuma, otan pipon pois. Jos jotakuta häiritsee nähdä kalju nainen, no, se ei ole minun ongelmani. Nyt tuntuu hölmöltä, että ylipäätään menin hankkimaan koko peruukin, mutta silloin se vain tuntui kuuluvan asiaan ja se oli hankittava.

Palatakseni vielä vartalooni; arvethan sitä yhä koristavat eivätkä lie hetkeen tule katoamaan tai edes haalistumaan. Ellen pidä erityisen korkeakauluksista puseroa tai huivia, rintani arpi näkyy iloisesti koko maailmalle. Mutta en aio välittää siitäkään, siinäpähän näkyy. Myös kaulani alue näyttää melko runnellulta jokaisen cvk:n jäljiltä.

Tulipa siitä melko pitkä avautuminen... Nämä ovat kuitenkin lähinnä havaintoja enkä jaksa tuhlata energioitani ulkonäköni murehtimiseen. Sen aika varmaan tulee vielä sitten joskus. Tai sitten ei. Oikeastaan toivoisin, että osaisin jatkossakin olla ottamatta liikoja paineita itsestäni. Olen tällainen kuin olen ja arvet kertovat elämästä.

torstai 13. helmikuuta 2014

Seitsemäs hoitojakso

Taas on ollut viikon verran aikaa huokaista ja nauttia kotoilusta. Juuri mitään järkevää en saanut aikaan, mutta suunnittelin kyllä kovasti mitä kaikkea tekisin, jos olisin tosi reipas. Eikö sekin ole jo jotain? Jospa ensi kerralla löytyisi jostain sitä reippauttakin.

No joo. Seitsemäs hoitojakso alkaa hetikohta. Ohjelmassa on taas muutaman päivän aikana sarja lyhyitä tiputuksia. Olo on kaikinpuolin hyvä, jopa uhmakas. Lääkäri juuri kehui, että olen fyysisesti kestänyt hoidot erittäin hyvin. Kuulemma melkein kaikilla hänen näkemillään tapauksilla, joilla on ollut sama sairaus kuin minulla (vaikkakaan näitä ei ole monta) on hoidot jouduttu lopettamaan viimeistään tässä vaiheessa, koska luuydin ei ole enää toipunut. Minun luuytimeni sen sijaan porskuttaa ja trombosyytit ovat normaalilukemissa. Vielä kahden hoidon verran sen pitäisi jaksaa toipua tästä rääkistä. Antaa tulla vain, perhana vie!

Yritin kysellä lääkäriltä vähän lisää tulevasta (kyseessä siis eri lääkäri kuin viime jaksolla). Mitä tosiaan sitten, jos tuumori ei olekaan tarpeeksi pienentynyt kahdeksannen hoitojakson jälkeen? Lääkärin vastaus oli, että hän olisi tositosi yllättynyt, jos näin kävisi, kyllä se on pienentynyt. Luotan siihen ja ymmärrän, että ei ole mitään mieltä alkaa mennä asioiden edelle. Viedään nämä suunnittellut hoidot loppuun ja katsotaan sitten mitä tapahtuu. Menetän vain viimeisetkin järjenrippeeni, jos alan liikaa pelätä tulevaa.

Mieleeni tuli myös toisen sairauteni, koliitin, hoito. Kuinka ja missä sitä jatketaan? Tähän asti sitä on hoidettu Oulun kaupunginsairaalan sisätautipolilla, mutta jatkossa hoito tapahtuu ilmeisesti OYS:ssa. Tällä hetkellä sairautta hoidetaan vain pienellä kortisoniannoksella. Senkin suhteen jatkoa suunnitellaan myöhemin tarkemmin.

Näillä mennään!

P.S: Voihan olympialaiset...

perjantai 7. helmikuuta 2014

Home sweet home

Olen ollut keskiviikosta asti kotona. Lähtiessäni hemoglobiinini oli vain 81, joten vähän on ollut väsymystä ilmassa ja olen joutunut ottamaan tavanomaista rauhallisemmin, mutta muuten vointini on ollut hyvä. 

Maanantaina tiesin kotiinpääsyn lähestyvän, kun tunsin koko päivän alaselässäni pientä juilimista. Ilmeisesti edellisenä iltana annettu kasvutekijäpiikki (,jonka siis lopulta sain kuumeen takia) pisti vähän vauhtia luuytimeeni. Kipu ei kuitenkaan ollut sitä tappavaa kipua kuten aikaisemmin vaan todellakin pienen pientä juilimista, jota ei oikeastaan kivuksi voinut edes sanoa. Naamallani taisi aina käväistä pieni typerä virnistys, kun ajattelin "solutehtaan" viimein käynnistyneen.

Tiistaina näin päivän verikoetulokset paperilta ennen lääkärin kiertoa ja arvot näyttivät mielestäni siltä, että ehdin jo toivoskella kotiinpääsyä sille päivää. Lääkäri halusi kuitenkin jatkaa suoneen annettavaa antibioottia vielä sen päivän ja varmistaa seuraavan aamun labroista, että arvot jatkavat kulkuaan oikeaan suuntaan. No, ihan järkeväähän se tietenkin oli. Kulutin sen päivän tarmokkaasti käsityöni parissa, jotta päivä kuluisi mahdollisimman nopeasti.

Keskiviikkona ehtikin sitten palaa käpy aivan totaalisesti ennen kuin lähdön hetki lopulta koitti. Melkein hävettää ajatella kuinka lapselliseksi muutunkaan aina tuona päivänä... Kaiken pitäisi tapahtua NYT HETI ja jostain syystä kaikki tuntuu tapahtuvan vielä astetta hitaammin kuin normaalisti. Olen kyllä osastolla jo tottunut siihen, että "kohta" tarkoittaa usein vähintään puolta tuntia. Milloin tahansa muulloin se on ihan fine, mihinpä minulla siellä makoillessa kiire. Mutta kotiinlähtöpäivänä... se tuntuu kiduttavalta ja olen ihan varma, että kaikki yrittävät tahallaan pitkittää lähtöäni. Tällä kertaa lähtö venyi kotiutuspapereiden takia, kun lääkäri ei niitä ehtinyt minulle kirjoittamaan. Lopulta lähdin ilman niitä, useamman tunnin odottelun jälkeen.

Taas kerran minä tiedän ja ymmärrän, että osasto on täynnä muitakin potilaita. Mutta tuollaisina hetkinä päähäni ei vain mahdu muuta kuin minä, minä itse ja ajatus kodista. Olen taas puolitoista viikkoa hillinnyt itseäni, yrittänyt käyttäytyä hyvin ja olla ystävällinen kaikille (kuulostipa tuo siltä niin kuin se olisi minulle jotenkin vaikeaa :D). Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että esimerkiksi hoitajan kysyessä vointiani tai kuulumisiani, en vastaa tyyliin: "No kuule, v*ituttaa meleko hartaasti". Sen sijaan vastaan robottimaisesti "Hyvää kuuluu, vointi on hyvä, ei ole kipuja..." jne. Lähtöpäivänä kaikki patoutumat ikään kuin purkautuvat ja muutun kiukkuiseksi kakaraksi. Ja siltikin olen liian häveliäs, että sanoisin ääneen mitä oikeasti tekisi mieli sanoa. Ehkä se on ihan hyvä...

No joo, kotiin selvittiin lopulta ja kiukut haihtuivat viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsin kahden iloisen tohottajan hoiviin. Ne eivät kysele vaan osoittavat kaikin tavoin riemunsa siitä, että emäntä on jälleen kotona: hännät vispaavat kuin sähkövatkaimet, tuodaan leluja, luunpätkiä ja pöllittyjä sukkia "lahjoiksi" ja lopulta rauhoitutaan rapsuteltaviksi eikä päästetä silmistä sittenkään, kun haluan tehdä jotain muuta kuin hömpöttää heidän kanssaan. Hassut <3

Seuraavan kerran menen verikokeisiin ensi keskiviikkona ja torstaina olisi tarkoitus päästä aloittamaan seitsemäs hoitojakso mikäli arvot ovat kohdillaan. Lääkäri vilautti jo tulevasta sen verran, että jos kahdeksannen jakson jälkeen näyttää, ettei tuumori ole tarpeeksi pienentynyt eikä sitä päästä vieläkään sädettämään, täytyy harkita muita hoitoja. "Mitä muita hoitoja?" kysyin heti, mutta en saanut suoraa vastausta. Oletan, että puhe oli uusista sytostaattihoidoista, mutta lääkäri totesi vain, että ei mennä nyt asioiden edelle vaan hoitojakso kerrallaan. En tiedä enää miten kestän, jos kauan odotettu viimeinen sytostaattijakso ei olekaan viimeinen...

maanantai 3. helmikuuta 2014

Kuulumisia ja ajatuksia viikonlopulta

Nonniin nousihan se ystävämme kuume sieltä toissayönä. Hyvin laiskasti tosin. Lauantaina oli aluksi pientä lämpöilyä ja yöllä se nousi sitten juuri ja juuri 38 asteeseen. Antibiootit piti kuitenkin heti aloittaa, totta kai. Sen jälkeen kuume ei ole noussut uudestaan vaan lämpö on pysytellyt siinä 37,5-7 asteessa. Kummallista sinänsä, kun tähänastiset infektiot ovat olleet niin ärhäköitä.

Lämpöilystä huolimatta viikonloppu sujui ihmeen joutuin ja oloni on ollut hyvä. On käynyt vieraita ja sain viimein itseni kunnolla innostumaan uudesta virkkausrojektista! Siinä on aika hyvin kulunut käsityön kanssa tuheltaessa. 

Lääkärikin toi tänään mukavia uutisia: solut ovat hiljalleen lähteneet nousuun eikä minun pitäisi enää kovin montaa päivää joutua täällä olemaan. Toivotaan tosiaan näin! Jos ennen seuraavaa viikonloppua pääsen kotiin, olen tyytyväinen. Ehtisinpä olla taas useamman päivän kotona ennen seuraavan hoidon alkua. En ole vielä kysynyt, koska sitä suunnitellaan aloitettavaksi. Tuskin sitä vielä tarkalleen tiedetäänkään; kaikkihan riippuu siitä, miten ja milloin veriarvot ovat taas kohdillaan. Helmikuun puolenvälin jälkeen taitaa mennä joka tapauksessa.

Vaikka osastolla vietetyt päivät ja viikot ovat usein tuntuneet armottoman pitkiltä, on tämä aika näin jälkikäteen ajateltua kulunut mahdottoman nopeasti. Hassua, miten aika voi tuntua yhtä aikaa sekä lyhyeltä että pitkältä... Toisaalta siitä on ikuisuus, kun tulin sairaalaan ja tälle osastolle. Olin silloin pihalla kuin lumiukko kaikesta. En tainnut kunnolla oikein tajuta mitä oli tapahtunut, mikä minua vaivasi ja miten minua hoidettiin, vaikka sitä jokainen yritti minulle selittää. Ylävartaloni oli pahoin runneltu ja liikkumiseni todella onnetonta. Olin väsynyt, mutta en saanut unta öisin. Se oli minulle todella outoa, sillä minulla ei ole koskaan ollut univaikeuksia. Muistan aamun aikaisina tunteina katselleeni kuinka aurinko lähti nousuun. Se näytti kauniilta. Tuo kaikki tuntuu nyt niin kaukaiselta ja kuitenkin aikaa on kulunut vain muutama kuukausi. Se ei ole pitkä aika. Ja tuossa lyhyessä ajassa olen saanut toimintakykyni takaisin, se tuntuu hyvältä.

Olen huomannut, että tänne osastolle on ilmaantunut paljon uusia potilaita. Mietin joskus, miltähän heistä tällä hetkellä tuntuu... ovatko he yhtä ulalla kuin minä olin? Peloissaan? Vaiko jo hyväksyneet sen asian, että heillä on vakava sairaus? Kovin montaa tuttua kasvoa syksyltä täällä ei enää ole. Se tuo välillä mieleeni ajatuksen, että kaikki muut paranevat ja uusia potilaita tulee tilalle, mutta minä se vain jään tänne ainiaaksi. Vähän höpö ajatus taasen. Kyllä minäkin vielä paranen ja pääsen kotiin ja saan elämäni takaisin.