Pääsin vappupäivänä kotiin jännittämään tulevaa. Yritin olla turhaan miettimättä ja pyörittelemättä päässäni eri vaihtoehtoja, mutta onnistuin siinä aika huonosti. Ajatukseni pyörivät lähinnä kantasolusiirrossa. Mitä jos lääkärit katsovat sen ainoaksi vaihtoehdoksi?
Aluksi ajattelin, että allogeeninen kantasolusiirto olisi suunnilleen sama asia kuin kuolemantuomio. Ensimmäistä kertaa mieleeni juolahti, että en ehkä selviäkään tästä. Ensimmäistä kertaa tunsin kuolemanpelkoa ja se säikäytti minut. Tuntui siltä, että olen nyt kai luovuttanut, koska tunnen näin. Ehkä ajatuksiini vaikutti se, että kuulin hiljattain erään siirtoon lähteneen nuoren ihmisen kuolemasta. Pelkästään se, että tiesin nähneeni kyseisen ihmisen riitti siihen, että tapaus teki minuun tavallista suuremman vaikutuksen.
Tiedän, että moni myös selviää. Kai jopa suurin osa? En ole ottanut selvää. En halua tietää aiheesta mitään ennen kuin olen varma, että operaatioon ryhdytään.
Päivät ennen paljon puhuttua lymfoomakokousta kuluivat levottomasti. Koko ajan piti olla jotain tekemistä, jotta saisin ajatukseni muualle. Lenkillekin teki kovasti mieli, mutta en tohtinut lähteä; en halua antaa enää keuhkokuumeelle pienintäkään mahdollisuutta nousta ja ajaa minut taas sairaalaan. Vointini onkin onneksi nyt ollut hyvä ja kuumeetoon ja tulehdusarvotkin ovat pysytelleet alhaisina. Yskähtelen kuitenkin edelleen.
Keskiviikkona lopulta sain kuulla mihin tulokseen kokouksessa oli tultu samalla, kun lääkäri soitti päivän verikoevastauksista. Ensimmäisenä sain kuulla, että joutuisin vielä samana iltana lähtemään osastolle, koska veriarvot olivat jo laskeneet niin matalalle. Olin ihmeissäni, sillä olin olettanut saavani olla kotona vähintäänkin viikonloppuun asti. No ei sen niin väliä, kunhan solut nousisivat taas nopeasti kuten aina tässä välissä ja pääsisin taas pian kotiin. Mutta sitten se kokous...
Tiivistettynä: Mihinkään lopputulokseen ei vieläkään oltu päästy. Edes PET-CT-kuvat eivät jostain kumman syystä kuulemma anna täydellistä kuvaa tuumorin aktiivisuudesta. Edes siitä, onko kuvissa näkyvä kirkkaus aktiivisuutta vai ei! Yhtenä vaihtoehtona asian tutkimiseksi oli mietitty tähystystä, mutta sekään ei kuulemma auta vaan tuumori pitäisi aivan konkreettisesti nähdä - siis aukaista rintakehäni uudelleen! Tähän vaihtoehtoon lääkärit eivät ole kovin mielellään tarttumassa (enkä kyllä minäkään), joten se on nyt ainakin tällä hetkellä jäissä.
Sädehoitoon ei missään nimessä ryhdytä. Riski keuhkon tuhoutumisesta on edelleen liian suuri ja saattaisipa se aiheuttaa minulle tulevaisuudessa jopa rintasyövän. Joten ei. Omakin kiinnostukseni sädehoitoa kohtaan lopahti siihen.
Mitä jää jäljelle? Sytostaatit ja kantasolusiirto. Siinä on omasta mielestäni kaksi huonoa vaihtoehtoa. Jos hoitoni jatkuvat sytostaateilla, jatkettaisiin yhä samalla setillä kuin tähänkin asti. Toisin kuin alunperin annettiin ymmärtää, näitä vuoropareja voidaankin antaa jopa kuusi. Alkuperäisen suunnitelman mukaisesti olen saanut neljä vuoroparia ja niiden piti riittää.. Nyt on viides menossa. Jos näin jatkettaisiin, saisin elokuussa viimeisen hoidon ja sitten taas kuvattaisiin. Ja kuinka varmasti edistystä on sittenkään tapahtunut tarpeeksi?
Ja sitten se kantasolusiirto. Se pelottaa edelleen, mutta osaan nyt jo suhtautua siihen järkevämmin kuin viikko sitten. Ajatukseni ovat kääntyneet jopa siihen suuntaan, että niin rankkaa kuin se varmasti tulee olemaankin, sen pitäisi auttaa. Sitten kaikki olisi viimein ohi, olipa lopputulos mikä tahansa..
Pallo on nyt heitetty Helsingin sairaalalle. Siellä tutustutaan "tarinaani" ja kuviini ja tehdään niiden perusteella päätös, ryhdytäänkö siirtoon vai ei. Ja vastauksen kuulen jälleen ensi viikolla. Toivottavasti ainakin. Alkaa tämä odottelu ja epätietoisuus jo riittää. Tietenkin ymmärrän sen, että asiaa on pohdittava monelta kantilta ja on hyvä, ettei mennä tekemään mitään hätiköityjä ratkaisuja. Mutta kun itse en voi tehdä muuta kuin odottaa ja vatvoa päässäni epätoivoisia ajatuksia. Ennen kuin huomaankaan on jo kulunut vuosi siitä, kun hoitoni aloitettiin.
Toivottavasti pian tultaisiin johonkin lopputulokseen. Sitten ainakin tietäisin missä mennään ja mihin minun on ryhdyttävä asennoitumaan. Saisin jonkunlaisen mielenrauhan.