torstai 30. tammikuuta 2014

Odottavan aika on pitkä

Viides pitkä päivä onneksi jo lopuillaan. Vointi on edelleen hyvä, ainakin jos se hyvyys määritellään kuumeen tai kuumeettomuuden mukaan. Välillä tulee uni, mutta ajan kulkua se ei tunnu yhtään jouduttavan. 

Tämä on ollut juuri niitä päiviä, kun mikään ei saa aikaa kulumaan, vaikka olisi kuinka mielekästä tekemistä. Jännittävin hetki on se, kun käsiini tuodaan päivän verikoetulokset. Ne ovat kuin lottoarvonta; niitä odottaa aina yhtä jännittyneenä, mutta ikinä ne eivät tunnu näyttävän oikeita numeroita. Aina se sama pettymyksen tunne.

Ehdin eilen jo vähän innostua, kun valkosoluarvo näytti 0.1:n sijaan 0.2:ta (viitearvot 3.4-8.2). Muutos ei ollut suuri, mutta suunta oikea. Tänä aamuna sain kuitenkin palata takaisin maanpinnalle, kun lukema oli jälleen se tuhannen 0.1. Muistutin itselleni, että on todellakin vasta viides päivä. Vasta ensi viikolla näihin aikoihin moinen muutos arvoissa voisi alkaa tarkoittaa jotain. Tyhmä minä. Taas.

Minusta on kehkeytynyt vallan vaativa potilas. Toissailtana mieleni teki kovasti iltapalaksi voileipäkeksejä. En ole niitä koskaan nähnyt iltapalakärryssä, joten kysyin olisiko niitä mahdollista saada. Ja ihmeekseni niitä jopa löytyi keittiöstä ja seuraavana iltana iltapalakärrystäkin. Jei! Nyt minulla on toinenkin asia päivässä mitä odottaa: iltapala! Tänään päätin myös, että haluan tästä lähtien päivälliseksi keiton sijaan puuroa tai velliä. Olen niin kyllästynyt niihin ainaisiin kivikoviin pottuihin ja juureksiin ja epämääräiseen muuhun sisältöön. Nyt loppu!

Pienestä pitää ilot repiä sairaalamaailmassa...

Päivä kerrallaan taas, ei se muu auta. Kestän tämän kuten olen kestänyt tähänkin asti. Pakko kyllä sanoa, näin vajaan puolen vuoden kokemuksella, kuusi hoitoa läpikäyneenä: niin paljon kuin minuun onkin sattunut ja niin kuumeileva ja väsynyt kuin olenkin ollut, pahinta kaikesta on ollut tämä odottaminen.



tiistai 28. tammikuuta 2014

Nyt vain odotellaan

Kolmas päivä osastolla. Solut ovat nollilla, hemoglobiini ja trombosyytit sentään toistaiseksi kohtalaisissa lukemissa eilisten tiputusten ansiosta. Loppuviikosta tankataan luultavasti lisää. "Nyt vain odotellaan", totesi lääkäri. Näinpä.

En kuitenkaan ole (ainakaan vielä) vajonnut siihen säälittävään tilaan, jota edellisessä tekstissäni kuvasin. Olen yrittänyt pysyä mahdollisimman toimeliaana, jotta näin ei kävisi. Ystäväni toi minulle lukemista, kaivelin jostain hetken aikaa hukassa olleen virkkausintoni takaisin ja läppärillä olisi katsottavia ohjelmia vaikka millä mitalla. Välillä olen ottanut pienet unoset, kun siltä on tuntunut. Ja vieraitakin minulla on tosiaan käynyt, siinä kummasti vierähtää pari tuntia juorutessa! Illat menee kaavalla: päivällinen -> emmerdale -> iltapala -> nukkumaan. Kyllä, saatan helposti ruveta unten maille jo kahdeksan jälkeen iltatoimet suoritettuani. Näin päivät eivät veny liian pitkiksi, kun aamulla on kuitenkin luvassa aikainen herätys. Onni on hyvät unenlahjat!

Positiivista on myös se, että ainakaan toistaiseksi ei ole ollut kuumetta *kop kop*. Läträän joka välissä käsidesiä ja yritän kaikin tavoin välttyä infektioilta, mutta loppupeleissä se ei taida olla mahdollista, vaikka mitä tekisin/jättäisin tekemättä. Ahkera käsienpesijä ja käsidesifriikki olen ollut tähänkin asti. En ihmettelisi yhtään, vaikka jo heti ensi yönä heräisin kamalaan horkkaan. Mutta sen näkee sitten. Olen tyytyväinen niin kauan, kun kuumetta ei ole.

Hieman huolestunut olen siitä kuinka kauan kestää, että solut lähtevät noususuuntaan. Tällä kertaa minulle nimittäin ei anneta kasvutekijäpiikkejä asian edistämiseksi, jotta minulle ei tulisi niitä kamalia luustokipuja. En alkanut inttää lääkärille vastaan, mutta itse luulen, ettei niitä kipuja tällä kertaa edes tulisi. Olen edelleen varma, että ne jollain tapaa liittyvät näihin "parittomiin" hoitojaksoihin (hoitojaksot 3 ja 5). Vaan jos kuume nousee, piikit aloitetaan. 




sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Matalasoluvaihe x 6

Osastolla jälleen. Ei varmaan tarvitse edes kertoa kuinka innoissani taas olen. Kotoa lähtiessäni oloni oli kaikinpuolin hyvä ja pirteä, vaikka olin herännyt melko aikaisin ehtiäkseni käydä koirien kanssa pienen aamulenkin. Tai ehkä juuri siksi. Olenkin muutaman kerran miettinyt, kuinkahan tämä matalasoluvaihe sujuisi kotioloissa? Saisin jaksamiseni mukaan touhuilla mitä haluan, ulkoilla, levätä, syödä hyvää ruokaa, nauraa koirien pöllöilylle ja Mikan kanssa niille tyhmille jutuille, joita kukaan muu ei varmaan ymmärtäisi... saisin olla oma itseni. Vaan ymmärrän kyllä, että infektioriski on liian suuri ja täällä osastolla apu on tarvittaessa lähellä.

En vain voi sille mitään, että vaatteet vaihdettuani ja sängyssä muutaman tunnin (saati muutaman päivän) vietettyäni oloni muuttuu väsyneeksi ja apaattiseksi. Tuntuu siltä, ettei minulla ole mitään syytä nousta sängystä ellei joku tule käymään ja kuume nousee ihan pelkästä v*tutuksesta. Seuraavaksi alan yliajatella kaikkea: mennyttä, nykyhetkeä, tulevaa... Suren kaikkea mitä olen menettänyt ja mitä en ehkä saa. Olen vihainen siitä, että haaveideni toteuttaminen viivästyy monella vuodella. Tämä ei ollenkaan kuulunut siihen suunnitelmaan, johon oli määritelty mm. töiden saamisen, ensiasunnon ostamisen ja lastensaannin ajankohdat. Sitten mahdollisesti, jos viitsin avata läppärin, kirjoitan tänne jonkun itsesääliä uhkuvan my-life-is-over-päivityksen. Koska tapoihinihan ei kuulu ilmaista tunteita ääneen ja tarttua esimerkiksi kännykkään purkautuakseni jollekin. Aina kuuluu vain hyvää, jos joku kysyy.

Kun pääsen kotiin, elämä alkaa taas hymyillä ja pystyn nauramaan noille typerille henkisille, hiljaisille raivareilleni. Ei tietenkään elämä mene suunnitelmien mukaan eikä sitä pysty etukäteen käsikirjoittamaan. Tulinhan raskaaksikin "väärässä" välissä, yhtälailla se olisi kääntänyt hyvän "suunnitelmani" päälaelleen. Tosin paljon positiivisemmassa mielessä kuin nyt.

Yritän jaksaa tämän osastojakson yli sillä ajatuksella, että seuraavalla kerralla alkaa ikään kuin viimeinen kierros. Seitsemännen hoitojason alkaessa mitä tahansa eteen tuleekin, voin ajatella sen tapahtuvan viimeistä kertaa. Viimeiset selkäpiikit, viimeiset kivut ja kuumeet, viimeiset lääkeannokset... Odotan sitä, kun minua kärrätään viimeisen kerran leikkaussaliin, jossa vascu-portti ja ylimääräiset piuhat kaivellaan sisuksistani pois. Toivottavasti se tulee olemaan pitkäksi aikaa viimeinen kerta, kun kehoani viillellään.

Ajallisesti kyseessä on vielä pitkä aika. On varmaan huhtikuu, kun viimeinenkin sytostaattiannos valutellaan suoniini. Sitä ennen ehdin vielä monta kertaa käydä läpi koko tunneskaalan. Mitä sitten on vielä edessä, sitä en vielä mieti. Toivottavasti en ennakoi liikaa ajatellessani sytostaattihoitojen loppumista. Tästä päästään jälleen kerran yhteen lopputulokseen: on vain mentävä hetki kerrallaan, askel askeleelta kohti tavoitetta.








perjantai 24. tammikuuta 2014

Raitista ilmaa!

On se vain ihmeellistä millainen vaikutus raittiilla ulkoilmalla on ihmisen mielialaan ja koko vointiin. Nytkin, vaikka solut alkavat olla jo aika pohjalukemissa, olo on mitä loistavin ulkoilun jäljiltä. Vaikka aluksi kehtuuttikin lähteä. Onni on nuo kaksi innokasta lenkkikaveria (ja yksi vähemmän innokas sillon tällöin), jotka eivät anna periksi vaan ulos on päästävä!

Kaipaan kovasti viimetalvisia pitkiä kävelyreissujamme koirien kanssa. Ei ollut mitenkään harvinaista, varsinkaan vielä työttömänä ollessani, että lähdimme vain kävelemään määränpäänä tuntematon ja takaisin kotiin löytäessämme huomasin aikaa kuluneen  kolme-neljäkin tuntia. Oli hauskaa etsiä uusia reittejä ja kokeilla minne mikäkin polku johtaa, ilman kiirettä minnekään. Aurinkoinen ilma, pakkasta sen verran, että toppavaatteiden alle riitti vain ohut vaatekerros ja kanssalenkkeilijöitä harvakaseltaan jos ollenkaan - täydellistä. Juuri sellaista oli nyt koirapuistosta kotiin taapertaessani, siksi varmaan viime talvi tulikin mieleeni. Aivan tuollaisiin lenkkeihin minusta ei kuitenkaan taida vielä olla, mutta sitä kohti mennään.

Kävelyvauhtinikaan ei ole vielä aivan entisen veroinen vaan kävellessäni annan mielelläni koirien nuuskutella (ja sitä haisteltavaahan riittää!) niin, että minulla on aikaa hengitellä rauhassa. Hengittäminen. Siitä olen oppinut nauttimaan enkä pidä sitä enää itsestäänselvyytenä. On mitä mahtavin tunne saada vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa - ongelmitta. Ja kireämmillä pakkasilla se tuntui jostain syystä vielä paremmalta.

Kevättalven lähestyessä tulee tekemään vieläkin tiukempaa makoilla osastolla ja katsella ikkunasta ulkoa kantautuvaa auringonpaistetta. Tuskaa lisää tieto siitä, että koirat odottavat kotona myös ulospääsyä. Kunhan hoidot ovat viimein ohi, tulen niin korvaamaan koirille ja itselleni kaiken menetetyn ajan ja ulkoilun ilon. Kesään mennessä haluan olla vähintäänkin entisessä kunnossani. <3

tiistai 21. tammikuuta 2014

Kuumeilua

Tämä osastoreissu on sujunut vallan "rattoisasti": Lauantaista asti olen lähinnä nukkunut. Sunnuntain vastaisena yönä nousi kuume peräti 39,2 asteeseen. Osasin kyllä odottaa pientä kuumeilua sytostaattien vaikutuksesta, mutta en aivan noin kovia lukemia. Voin kertoa, ettei olo ole ollut mikään loistava. Lisäksi minua on vaivannut inhottava pahoinvointi - juuri, kun olen ehtinyt kehua kaikille, ettei minun ole tarvinnut moisesta kärsiä! Kai se piti sekin sitten kokea. Kaikki johtuu kuulemma saamastani jättimäisestä sytarabiini-annoksesta.

Tänään oloni on ollut hyvä ja pystyin jopa syömään vaikeuksitta. Aamulämpö oli kuitenkin vielä 38, joten minua ei päästetä vielä kotiin. Pettymys oli tietenkin taas suuri, mutta tietenkin on parempi ottaa varman päälle, ettei ainakaan tarvitsisi heti lähteä päivystyksen kautta takaisin. Luultavasti joudun kuitenkin tulemaan osastolle jo viikonlopuksi, ainakin jos neljännen hoitojakson jälkeisiä päivityksiäni on uskominen. Pitää yrittää nauttia niistä vähäisistäkin kotipäivistä. Ja koettaa jälleen kestää tuleva infektio ja laahaavat veriarvot, jotka venyttävät seuraavankin osastoreissun ties kuinka pitkäksi. Ja jättää käteen taas jättilaskun. Ei ole mitään ilmaista tämä "hotellielämä".

Vaan kaikki tämä on kohti parempaa ja lopullista kotiinpääsyä. Ainakin toivottavasti. En malta odottaa sitä päivää, kun lääkäri viimeisen kerran antaa luvan lähteä osastolta. Kunpa vain vastoinkäymiset olisivat jo tässä eivätkä tulevat hoitojaksot toisi mukanaan enää suurempia yllätyksiä. 

torstai 16. tammikuuta 2014

Kuudes hoitojakso

Tiistaiset labrat näyttivät sen verran hyviltä, että kuudes hoitojakso pääsee alkamaan tänään. Tai tänään aloitetaan nesteytyksellä ja huomenna sytostaateilla. Hoito alkaa keposesti 24 tunnin tiputuksella metotreksaattia. Sitten jatketaan viikonlopun yli toisella lääkkeellä ja viimeisen annoksen pitäisi tulla maanantaiaamuna. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja pääsisin siinä vaiheessa käymään kotona ennen solujen laskua. Mutta kokemuksen perusteella olen jo varautunut siihen, että lääkkeet nostattavat korkean kuumeen viimeistään matalasoluvaiheessa ja taas minuun joudutaan työntämään antibioottia, kaiken varalta.

Osastolle lähtö ei taas millään olisi huvittanut. Lähinnä kai siksi, että tämä jakso on jo tunnetusti edellistä kaikin puolin tympeämpi ja vaikeampi. Taas ovat edessä yötä päivää jatkuvat tiputukset ja sitä myötä vessassa ravaamiset suojautumistoimenpiteineen, suun kautta otettavat sytot, joita on noustava yölläkin nielemään jne. Toisaalta kaikki tämä alkaa hoitua jo rutiinilla, mutta toisaalta tuntuu ihan hemmetin rasittavalta tietää, mitä on taas edessä.

Voiton puolella kuitenkin ollaan jo. Toivottavasti. Pidän kiinni siitä ajatuksesta. Välillä ajattelen, että "pöh, joku syöpä. Käyn tässä läpi muutamat hoidot ja paranen ja jatkan sitten normaalisti elämääni". En kuitenkaan ole ihan niin sinisilmäinen, että uskoisin asian todella olevan aivan niin. Vielä ehtii tulla monta muuttujaa matkaan ennen kuin hoidot ovat ohi. Voi olla, että luuytimeni ei kestäkään loppuun asti kuten aikaisemminkin olen maininnut. Sittenkin, vaikka kestäisinkin loppuun asti ja hoidot lopulta ovat ohi, menee vielä aikaa ennen kuin minusta on palaamaan työelämään. Sitten joudun ravaamaan vuosikausia kontrolleissa, todennäköisesti jonkunlainen lääkityskin jatkuu. Menee vielä kauan ennen kuin käsissäni on terveen ihmisen paperit. Entäpä sitten, kun sairastun flunssaan/mihin ikinä, joudunko aina panikoimaan ja pelkäämään pahinta? Pääsenkö ikinä irti siitä pelosta, että kohta käy taas huonosti? Kai sen kanssa on vain opittava elämään.

Myös lastensaantiin liittyvät asiat ovat taas pyörineet mielessäni. Tuntuu melkein hullulta ajatella, että "oikeasti" minun pitäisi kohta olla jäämässä äitiyslomalle. Laskettu aika oli 25. helmikuuta. Nyt ajatus raskaudesta tuntuu lähinnä pelottavalta; se, etten ehkä koskaan saa sitä enää kokea. Ja sekin, jos joskus taas olen raskaana.. uskallanko iloita ja hengittää vapaasti ennen kuin lapsi todella on maailmassa? Entä jos siinä vaiheessa sairastun uudestaan?

Joo joo, turhapa näitä on taas miettiä. Vaan kaikessa turhuudessaankin nämä ajatukset vain välillä tulevat mieleeni. Erityisesti silloin, kun olo on muutenkin tympeä kuten nyt. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen jumissa. Toivon, että jonain aamuna herään ja huomaan, että kaikki tämä onkin ollut vain unta. Samalla tavalla kuin muutama kuukausi sitten heräsin ja minulle kerrottiin, että mikään ei ole enää entisellään.




sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Laiskamato

It-hoidot päästiin aloittamaan keskiviikkona, joten ne eivät loppujen lopuksi myöhästyneetkään kuin vuorokauden verran. Torstaina laitettiin siis toinen selkäpiikki ja pakollisten makoilujen jälkeen pääsin lähtemään kotiin. Torstaiaamuna pieni päänsäryn poikanen ehti jo säikäyttää; tuleva kotiviikkohan olisikin kulunut rattoisasti jatkuvassa petiin kaatavassa päänsäryssä! Vaan onneksi se meni pian ohi särkylääkkeellä.

Viides hoitojakso on nyt loppuviimein it-hoitojen myötä ohi. Kuudennen jakson alku riippuu nyt koholla olleista maksa-arvoistani. Tiistaiset labrat ratkaisevat, päästäänkö hoidot aloittamaan jo tulevana torstaina vai vasta seuraavalla viikolla. En taas osaa sanoa kumpaa itse toivoisin. Toisaalta olisi mukavaa vain olla kotona, mutta nämä toisaalta en jaksaisi enää venytellä joka hoitojakson alkua. Tuntuu välillä, ettei tämä homma ole tätä menoa ikinä ohi. Yritän kuitenkin ajatella, että kun tämä kuudes jakso on luovittu läpi, jäljellä olisi enää kerta molempia hoitojaksoja. Vielä kerran pitäisi jaksaa käydä koko rumba läpi. Ja minähän jaksan.

Nyt kotosalla oloni on ollut oikein hyvä. Taas olisi vaikka mitä tekemistä, mutta olen pyrkinyt etenemään touhuissani vähitellen, ilman kiirettä ja välillä lepäillen. Viimeinkin olen tainnut saavuttaa sen mielentilan, että on ihan ok, vaikka en saisikaan kaikkea tehtyä juuri tänään. Tai sitten yritän tässä vain selitellä laiskuuttani itselleni. Voidaanko puhua jo laiskuuden multihuipentumasta jos en viitsi avata tietokonetta sen vertaa, että saisin blogin päivitettyä? Pakolliset feispuukkailut saa hoidettua kännykälläkin. No joo, ehkä se on ihan positiivista, että keksin kotona muutakin tekemistä kuin koneella roikkumisen. Ulkonakin on viimein mahtava keli!

Kävin perjantaina pyörähtämässä työpaikallani varmistettuani ensin, ettei siellä olisi flunssaisia ihmisiä. Oli mukava nähdä kaikkia pitkästä aikaa. Toisaalta käynti herätti minussa pientä haikeutta. Viimeksi siellä ollessani kaikki oli vielä "hyvin". Eikä kuitenkaan ollut. Viimeksi sieltä lähtiessäni en tiennyt, että jäisin sille reissulle enkä aikoihin olisi tulossa takaisin. Kaipaan myös jo itse työntekoa. Minulla on vielä niin paljon opittavaa. Mutta toivottavasti ollaan jo voiton puolella ja olen pian taas työkunnossa. Ehkä en ihan vielä huhtikuussa (tämänhetkinen sairaslomani on myönnetty maaliskuun loppuun), mutta pian.


tiistai 7. tammikuuta 2014

Se siitä hyvästä uudesta vuodesta

Eipä kovin lupaavasti alkanut uusi vuosi. Tai no, torstaina kaikki oli vielä hyvin: kivut hellittivät ja veriarvot olivat kerralla humahtaneet sellaisiin lukemiin, että pääsin lähtemään kotiin. Lähtiessäni oloni oli hyvä eikä ollut kuumetta. Vähän väsytti, mutta ihmekös tuo, kun olin viettänyt monta unetonta yötä ja saanut paljon vahvoja särkylääkkeitä. Sovimme lääkärin kanssa, että palaisin tiistaina 7.1. (eli tänään) takaisin osastolle it-hoitoa varten.

Perjantaina olin yhä väsynyt enkä jaksanut tehdä oikein mitään. Se kummastutti, mutta ajattelin vieläkin olevani vain univelkainen tai potevani jotain vieroitusoireita särkylääkkeistä. Voimaton olo harmitti ihan mahdottomasti, koska minulla oli sinä päivänä kylässä harvinaisia vieraita ja olisin halunnut olla oma virkeä itseni. Vasta lauantaina tulin mitanneeksi kuumeen ja lämpöähän se näytti. Jos se nousisi yli 38 asteen, olisi lähdettävä päivystykseen. Sitä en olisi millään halunnut; luopua niistä vähäisistäkin kotipäivistäni.

Lisäksi suuni oli yön aikana kipeytynyt ja turvonnut yhden viisaudenhampaan takaa. En tosin siinä vaiheessa osannut yhdistää kipua viisaudenhampaaseen, en edes muistanut onko siellä koko hammasta. Mieleeni tuli ennemmin jonkunlainen rakkula tai joku muu sytostaattien aiheuttama juttu, joista olen kuullut paljon kauhutarinoita muilta potilailta. Olen mielessäni monta kertaa ollut kiitollinen siitä, että suuni on pysynyt hyvässä kunnossa. Nytkö sitten piti tulla tällainen vaiva?! Otin 1g panadolin, jolla kuume laski ja suun särkykin vähän helpotti. Arvasin kuitenkin jo, etten tästä tällä selviäisi.

Sunnuntaiaamuna lämpö oli taas noussut ja suu entistä kipämpi. Soitin osastolle, kun en osannut päättää olisiko nyt syytä lähteä päivystykseen vai ei. Pitihän se lähteä ja paikan päällä kuumekin oli noussut jo yli 38 asteen. Sain onneksi pedin ja pääsin omaan huoneeseen eristyksiin muista potilaista. Kamala miten sitä kiinnittääkin nykyään huomiota joka ikiseen yskivään ja räkäiseen ihmiseen, jotka osuvat lähelle! Tulehdusarvo oli arvattavasti korkealla ja minulle aloitettiin samantien antibioottikuuri, vaikka ei tiedetty mitä hoidetaan.

Hammaslääkäri totesi, että viisaudenhampaani ja ikeneni väliin on päässyt jotain ja kaiveli sen pois (auts). Hammas olisi kuulemma viisainta poistaa, mutta nyt hoitojen aikana se ei ole järkevää, koska jäljelle jäävä kolo olisi vain suurempi infektioriski. Niinpä niin. Jatkossa minun on muistettava ahkerammin huuhdella suutani joka ruokailun jälkeen, jotta ien ei pääsisi enää tulehtumaan. Sama ohje minulla on ollut toki alusta asti, mutta kotona se on tahtonut jäädä väliin. En taida enää kokeilla onneani asian suhteen.

Vielä otettiin röntgenkuvat keuhkoista ja varulta hampaistakin. Keuhkokuvat ainakin näyttivät hyvältä. Hampaista ei olla enää puhuttu mitään enkä ole vaihteeksi muistanut kysyä. Kello oli vasta neljä iltapäivällä, kun lopulta pääsin "omalle" osastolle. Sinne minun nyt oli jäätävä hoidettavaksi. Aluksi harmittelin menetettyjä kotipäiviä, mutta toisaalta.. olisinko pystynyt nauttimaan olostani kotona kipeänä? En.

Liittyivätkö kuumeilu, tulehdusarvon nousu ja ikenen tulehtuminen nyt sitten mitenkään toisiinsa? Siitä ei olla varmoja, mutta ymmärtääkseni muutakaan tulehduksen lähdettä ei olla tähän mennessä löydetty. Tällä hetkellä tilanne on se, että tulehdusarvot ovat lähteneet hyvin laskuun ja kuumetta ei ainakaan juuri nyt ole. Ikenen turvotus on laskenut ja kipu hellittänyt sen verran, että en tarvitse särkylääkettä. Parempaa kohti ollaan siis menossa.

Lääkäri ilmoitti juuri, että it-hoitojen antamista siirretään kunnes tulehdusarvo on laskenut vielä vähän lisää. Ei haluta ottaa sitä riskiä, että veressäni onkin jokin bakteeri ja se menisi neulan mukana vääriin paikkoihin. Seurauksena voisi pahimmillaan olla jopa aivokalvontulehdus. :) Kuulosti siltä, että tuo riski on aivan mitätön, mutta kuitenkin olemassa, joten odotellaan ainakin päivä tai pari. Sen jälkeen oletettavasti olisin jo siinä kunnossa, että voisin päästä kotiin ja pidettäisiin noin viikon verran taukoa hoidoista. Näin ollen kuudes hoitojakso pääsisi alkamaan viikolla 4. Mutta katsotaan nyt, miten hommat etenee.