tiistai 31. joulukuuta 2013

Voihan kasvutekijät ja luustokivut..

Viime yönä sitten kasvutekijäpiikit tekivät tehtävänsä ja kolmannelta hoitojaksolta tuttu, järkyttävä tuska iski kuin salama kirkkaalta taivaalta alaselkääni. Noustessani normaalisti käydäkseni vessassa en vielä tuntenut mitään, mutta jo takaisin sänkyyn palatessa kipu oli sanoinkuvaamaton. Soitin samantien hoitajan paikalle saadakseni särkylääkettä, vaikka tiesinkin saavani aluksi vain oxynormia tablettia. Tiesin hyvin myös senkin, ettei se auttaisi mitään.

Sen jälkeen ei tarvinnutkaan nukkua. Aamuun mennessä olin vedellyt jo useamman pillerin naamaani ilman minkäänlaista vastetta. Pyysin useaan otteeseen lääkettä suoraan suoneen, mutta sitä ei voitu antaa ennen kuin lääkäri sitä aamulla määräisi. Sain lääkettä ensimmäisen kerran vasta yhdentoista maissa ja hetkessä oloni oli autuas ja pystyin vähän rentoutumaan. Valitettavasti sitä iloa ei kuitenkaan kestä kauan - vain noin tunnin verran. Yritän sinnitellä lääkkeen vaikutuksen lakattuakin jonkun aikaa, etten aivan tunnin välein joutuisi sitä pyytämään. Vaan joka kerta, kun joudun nousemaan ylös, en kykene enää sietämään kipua vaan lääke on pakko pyytää. 

Yritän lohduttautua jälleen ajatuksella, että luuydin siellä vain toimii niin kuin pitääkin ja pääsen pian kotiin. Yksi veriarvokin näytti jo noususuuntaa tämänaamuisissa verikokeissa. Mutta tätä kipua ei sekään ajatus vie pois. 

Laskin pienessä päässäni, että luustokivut tuntuvat liittyän tähän "helpompaan" hoitojaksoon (kuten nämä jaksot mielessäni jaottelen). Lääkärikin piti asiaa mahdollisena, mutta ei osannut kertoa, mistä se voisi johtua. Itse tuumin, että tämä hoitojakso on tosiaan näistä kahdesta helpompi: hoidot ovat lyhyitä eivätkä aiheuta juuri sivuoireita. Tulevan hoitojakson hoidot taas ovat pitkiä ja väsyttäviä ja niiden aikana on aina noussut kuume eivätkä solut tunnu lähtevän millään nousuun kasvutekijäpiikeistä huolimatta. Mutta mene ja tiedä. Olisi mielenkiintoista tietää, voitaisiinko näiltä kivuilta jotenkin välttyä.

Iloisemmissakin merkeissä olisi voinut uuden vuoden viettää kuin sängynpohjalla tuskaillessa. Toivotaan, että tuleva vuosi on kaikin puolin parempi. Hyvää uutta vuotta kaikille!

maanantai 30. joulukuuta 2013

Odottavan aika on pitkä...

Tulin sovitusti osastolle aamulla ennen kello yhtätoista, jotta kiertävä labrahoitaja saisi otettua minusta verikokeet. Sen jälkeen sainkin odotella vapaata vuodepaikka kello neljään iltapäivälle... Täällä on tällä hetkellä melkoinen hässäkkä huoneiden suhteen, sillä kaksi osastoa on ollut joulusta asti yhdistettynä ja on vielä loppiaiseen asti. 

Lääkäri ei osannu arvioida kauan tämä reissu tulee kestämään, saatika milloin kuudes hoitojakso pääsee alkamaan. Ainoat varmat päivämäärät ovat jo aiemmin mainitut 7. ja 8. tammikuuta, jolloin saan vielä viidenteen hoitojaksoon kuuluvat selkäpiikit. Toivottavasti pääsisin sitä ennen käymään vielä kotona, en jaksaisi viettää täällä taas viikkokausia yhtä soittoa.. Vaan ei kai se auta kuin taas edetä päivä kerrallaan. Selvisin muuten ihan kohtuudella itseni piikittämisestäkin, kun vain päätin heittää turhan nynnyilyn asian suhteen pois. :)

Oloni on edelleen oikein hyvä ja virkeä. Toisaalta se tuntuu hyvältä, mutta toisaalta tekee jälleen oloni vähän levottomaksi sairaalaolosuhteissa. Keksisin vaikka mitä puuhasteltavaa jos saisin olla kotona. Onneksi olen varannut ison kasan lankoja mukaan. Yksi huivi melkein valmistui tuossa huonetta odotellessa ja lopuista langanjämistä olisi tarkoitus alkaa virkkaamaan jonkunlaista peittoa. Saas nähdä mitä siitä tulee!


lauantai 28. joulukuuta 2013

Paluu arkeen

Niin se vain lähenee joulun vietto loppuaan. Minulle se alkaa olla näiden ensimmäisten pyhien jälkeen ohi, tuskin jaksan loppiaiseen asti katsella joulukoristeitakaan. Hassua sekin, ensin ne pitää laittaa aikaisin ja olla tohkeissaan ja sitten ne alkavatkin jo joulun jälkeen ärsyttää! Joulu sujui meillä rauhallisissa merkeissä.; syöden, elokuvia katsellen ja muuten vain öllötellen. Kiltteinäkin oltiin muka ollu kuusenalusesta päätellen! Aatonaattona kävimme hautuumaalla muistamassa pientä enkeliämme. Ainoa harmituksen aihe olivat nämä kelit: joko on ollut märkää tai liukasta eikä minulla todellakaan tee mieli kokeilla kaatumista toistamiseen. Lenkit ovat jääneet siis paaaaljon suunniteltua lyhyemmiksi.

Kävin eilen osastolla hakemassa viimeisen tähän hoitojaksoon kuuluvat tiputuksen. Kyseessä oli juuri se lääke, joka aiheuttaa minulle hermosto-oireita sormiin ja jalkoihin. On ollut puhetta siitä, jätettäisiinkö tämä lääke kokonaan pois, mutta kuulemma niin kauan kuin tunnottomuus ei merkittävästi häiritse elämääni (en saisi esimerkiksi nappeja napitettua), lääkettä jatketaan. En ole ihan varma mitä mieltä itse tästä asiasta olen. Toisaalta lääkkeen antaminen lienee tarpeellista kasvaimen kannalta, mutta en haluaisi tunnottomuuden leviävänkään entisestään. Pelkään jonain aamuna herääväni ja huomaavani, että en todella pysty tekemään käsilläni enää mitään. Myös puristusvoima niistä on aika kadoksissa.

Veriarvot näyttivät kuitenkin vielä siltä, että pääsin viikonlopuksi kotiin. Maanantaina menen potemaan taas matalasoluvaihetta. Melko alhaalla ne ovat jo nyt, mutta tunnen silti oloni ihmeen virkeäksi. On tullut tänäänkin touhuttua jo kaikenlaista. Jostain syystä aina näin paria päivää ennen osastolle lähtöä minulle iskee kamala touhotusvaihe, ikään kuin ne tekemiset ei sinne seuraavaan kertaan täällä odottaisi: on ollut kaappien järjestelyä ja uusien petivaatteiden pesua jne. 

Tänään ja huomenna minun pitäisi uskaltaa itse pistää itseeni kasvutekijäpiikkejä.. hui! Olen joutunut tekemään sen vain kerran aikaisemmin itse ja melko pitkään piti miettiä uskaltaisinko. Mutta täytyy ajatella, että se edistää solutason nousua ja toivottavasti lyhentää tulevaa osastoreissua vain muutamaan päivään!

lauantai 21. joulukuuta 2013

Jouluksi kotiin

Päivät osastolla sujuivat yllättävän joutuisasti. Tunsin oloni rauhalliseksi ja siihen vaikutti ehdottomasti se, että tiesin milloin pääsisin kotiin. Tosin siinäkin ehti jo pieni jännitystekijä olla; torstai-iltana tultiin kertomaan, että osastolle on saapunut influenssapotilas. Ei muuta kuin ottamaan kaikista influenssanäytteet ja aloittamaan lääkekuurit tartunnan varalta. Eipä olisi paljoa naurattanut, jos tämän takia olisi pitänyt jäädä jouluksi osastolle..

Vaan onneksi kaikki on ainakin toistaiseksi hyvin ja pääsin eilen kotiin. Ensi viikon maanantaina ja perjantaina täytyy käydä verikokeissa. Hoitojakso jatkuisi näillä näkymin perjantaina, mutta jos veriarvoni eivät ole vielä aivan nollilla, saatan päästä vielä viikonlopuksi kotiin. 

Jos ei ennen aattoa tule kirjoiteltua niin toivotan kaikille oikein ihanaa ja rauhallista Joulua <3

tiistai 17. joulukuuta 2013

5. hoitojakso

Viimeinen viikko ennen viidennen hoitojakson alkua hurahti tietenkin taas nopeasti. Välillä ajattelin, että minun täytyisi vielä ehtiä siivota ja tehdä vaikka mitä ennen lähtöä, jotta jouluna olisi mahdollisimman siistiä. Vaan sitten päätin, että joulu tulee kyllä ilmankin. Keskityin sen sijaan puuhastelemaan asioita, jotka tuntuivat mukavilta ja nauttimaan jouluisesta kodistani sekä koirieni ja Mikan seurasta. 

Tänä aamuna koitti sitten taas osastolle lähtö. Lähdin kuitenkin ihan hyvillä mielin, sillä pääsen jo viikonlopuksi takaisin kotiin. Osastolle päästyäni sain heti vuodepaikan, joten pääsin aamupalan jälkeen takaisin unten maille - sitä, kun ehti kotona ollessa totutella pitkiin aamu-uniin. Siinäpä se aamupäivä kuluikin. Vielä siinä vaiheessa ei tiedetty, ehdittäisiinkö hoidot aloittamaan jo tänään vai vasta huomenna. Aloitus riippui siitä, milloin minut kutsuttaisiin leikkaussaliin keskuslaskimoportin asennukseen. 

Pääsin operaatioon onneksi jo ennen puoltapäivää, joten hoidot voidaan aloittaa tänäiltana. Tällä kertaa siis ihoni alle ujutettiin cvk:n sijaan pysyvä muutaman sentin pituinen keskuslaskimoportti (vascuport). Itse toimenpide jännitti tietenkin taas aivan tuhottomasti ja muistoksi siitä jää jälleen yksi arpi, mutta muutoin portin pitäisi tulla helpottamaan elämääni: sitä ei tarvitse ottaa pois joka hoitojakson päätteeksi eikä siitä jää roikkumaan mitään ylimääräisiä piuhoja kotiin lähtiessäni. Periaatteessa minun ei pitäisi tietää koko portin olemassaolosta mitään kunhan haava paranee.

Viides hoitojakso etenee suunnilleen samoin kuin ensimmäinen ja kolmas. Tai ainakin lääkkeet ovat samat, mutta päivät näköjään hieman vaihtelevat. Toisin kuin luulin, en saakaan tällä reissulla it-hoitoja vaan ne jäävät ensi vuoden puolelle. Jos osaan tulkita hoitokorttiani oikein, saan lääkkeitä nyt perjantaiaamuun asti ja sitten pääsen kotiin. Hoidot jatkuvat näemmä 27.12, mutta lääkkeet ovat suun kautta otettavia. Tarkoittaneeko se, että saisin sittenkin viettää myös uudenvuoden kotona? It-hoidot on suunniteltu annettavaksi vasta 7. ja 8.1.2014. Kaikki tietenkin riippuu taas siitä, milloin solutasoni lähtee laskuun.

Vallan hämentävää taas kerran. Voi myös olla, että yksi listalla olevista sytostaateista (vinkristiini) joudutaan jättämään pois tai ainakin pienentämään annosta, sillä se aiheuttaa tunnottomuutta sormiini ja jalkapohjiini. Tätä oiretta minulla on ollut itseasiassa heti ensimmäisestä hoitojaksosta lähtien, en vain heti tunnistanut sitä. En ymmärtänyt, miksi jalkapohjani tuntuivat hassuilta kävellessä ja miksi käsinkirjoitus ei oikein tahtonut sujua; miksi ennen niin siisti käsialani on yhtäkkiä muuttunut kamaliksi harakanvarpaiksi? Kun oireet eivät menneetkään ohi oloni muuten kohentuessa, tajusin mainita siitä lääkärille. Toivottavasti ajoissa, jotta vaivat eivät jäisi pysyviksi eikä tunnottomuus ainakaan leviäisi. Kävely onneksi onnistuu ihan hyvin, vaikka tuntuukin edelleen hassulta ja käsialaani olen silloin tällöin harjoituttanut, jotta se ehkä joskus paranisi edes lähes ennalleen. Mutta nämä ovat taas sarjassamme "pienet murheet". Pystyn elämään niiden kanssa.

Oloni on tällä hetkellä oikein hyvä. Olen kuluttanut iltapäivää mm. katselemalla joulupiirrettyjä YouTubesta. Osastokin on koristeltu oikein jouluiseksi. Ehkä saan nämä muutaman päivän kulumaan ihan suosiolla. Sitten pääsen kotiin nauttimaan taas jouluherkuista <3


perjantai 13. joulukuuta 2013

Joskus tarvitaan aikaa. Toisinaan kestää mahdottoman kauan, ennen kuin valkenee. (Muumimamma)

Välillä olen tullut miettineeksi, että oliko tämä nyt maailman viisain temppu - ryhtyä kirjoittamaan blogia elämäni vaikeimmasta asiasta, vieläpä julkisesti ja niin, että minut tasan tarkkaan tunnistetaan. Varsinkin, kun tiedän, että about kaikki lukee juttujani. Tai kuulevat viimeistään naapurilta, mitä olen viimeksi kirjoittanut. Kuitenkaan se ei minua häiritse. Alunperin ajatus blogin julkaisemisesta lähtikin siitä, että tiesin ihmisten joka tapauksessa jotain kautta kuulevan epämääräisiä juttuja tapahtumista ja tilastani. Läheiseni joutuisivat miettimään, mitä tietoja vahvistaa ja mitä vastata kysymyksiin. Nyt tieto on levinnyt omasta tahdostani. Ne, joita kuulumiseni kiinnostaa, saavat lukea ne minun itseni kirjoittamina. 

Nyt, kun näiden muutaman kuukauden aikana tekstiä on syntynyt vähitellen lisää, olen huomannut, että blogin pitämisellä on ollut paljon suurempikin merkitys: Paitsi, että annan avautumisellani muille ajattelemisen aihetta, saan myös itse paljon takaisin mm. hyvistä kommenteista (,joita tulee paljon blogin ulkopuolellakin). Monet kerrat, kun olen esimerkiksi purnannut jostain, joku viisas lukija on saanut minut ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Olen saanut todeta, että olinpa hölmö, kun en itse nähnyt asiaa noin vaan keskityin taas vain siihen negatiiviseen puoleen. Viimeisimpänä esimerkkinä tarinan edellinen juonenkäänne eli se, että joudunkin taas osastolle. En edelleenkään pidä ajatuksesta, kun ajattelen asiaa tunteella. Se on suoraan sanottuna aivan perseestä.

Kun olen nyt muutaman päivän asiaa miettinyt, olen saanut niellä pettymykseni ja palauttaa mieleeni sen positiivisen asenteen, joka menee välillä hukkaan. Hoidot ovat sitä varten, että minut saataisiin taas terveeksi ja tämä taisteluhan perhana vie voitetaan! Jos mieleni välillä vaipuukin pohjamutiin, missään vaiheessa en ole kuitenkaan menettänyt taistelutahtoani enkä uskoani parantumisen mahdollisuuksiin. Se, että sairauteni johtaisi vaikkapa kuolemaan ei ole koko aikana mielessäni ollut vaihtoehto. Siitä vaiheesta on jo selvitty ja ylös noustu. Oli onni, että olin jo hoidossa, kun lähdön hetki oli lähellä. Sen on pakko tarkoittaa sitä, että elämä jatkuu ja vielä pitkään. Pian olen taas entiselläni. Sitten voin jatkaa elämääni, yhtä herättävää kokemusta rikkaampana.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Muutoksia suunnitelmiin

Olen koko alkuviikon tarkkaillut postia ja odotellut kutsua sädehoitoihin saapuvaksi. Eilen viimein laatikossa oli kaksi kirjettä sairaalalta. Tohkeissani avasin kirjeet; toisesta paljastui kutsu labroihin kuten arvelinkin, mutta toisessa olikin vain epikriisi edellisestä hoitojaksosta. Ajattelin, että loppuviikosta soitan sädehoitoyksikköön, jos kutsua ei ala kuulua. Eihän hoidon aloittamista voitaisi montaa viikkoa venyttää?!

Siskojeni patistamana päätin kuitenkin soittaa jo tänään. Sädehoitoyksiköstä vastattiin, että minulle ei olla varattu heiltä mitään aikoja. Sen sijaan tiedoissani luki, että hoitoani koskevia asioita olisi käsitelty eilen lääkärien yhteisessä tapaamisessa. Paha aavistus heräsi jo tässä vaiheessa. Puheluni käännettiin osastolle ja jätin sinne lääkärille soittopyynnön.

Pian lääkäri jo soittikin ja vahvisti tiedon, että edellisenä päivänä on palaveerattu hematologien ja muiden asiantuntijoiden kesken tilanteestani; PET-CT-kuvia oli katsottu uudelleen ja arvioitu mahdollisuuksia siirtyä sädehoitoihin. Lopputulema oli ollut se, että sädetystä jouduttaisiin tässä vaiheessa antamaan niin laajalle alueelle, että oikea keuhkoni tuhoutuisi hoidossa täysin. Se ei tietenkään ole tavoite. Näin olleen päädyttiin siihen ratkaisuun, että hoitoani jatkeaan entisen suunnitelman mukaan sytostaateilla ja ensi viikon tiistaina koittaa paluu osastolle. 

Pettymys. Syvä pettymys oli päällimmäinen tunne nämä uutiset kuullessani. Minulle luvattiin, että saisin jäädä kotiin. Ja minä hölmö taas uskoin. Vai uskoinko sittenkään jossain syvällä sisimmässäni? En nimittäin edelleenkään ole purkanut "sairaalareppuani". Seuraavaksi minut valtasi raivo. Raivo siitä, että jos tässä välissä ei oltaisi jahkailtu, viides hoitojakso olisi jo meneillään eikä vasta alkamassa.

Järjellä ajateluna on tietenkin hyvä, että hoidot nyt jossain muodossa jatkuvat, pian ja mahdollisimman vähäisin sivuvaikutuksin. Arvostan kovasti, jos saan pitää molemmat keuhkoni toimintakykyisinä. Lääkäri myös selosti, että suurempi tuumori on tilavuudeltaan pienentynyt huomattavasti, jopa 77% alkuperäisestä. Ja verrattaessa nykytilannetta edellisiin CT-kuviin, on pienentymistä tapahtunut noin 30 prosenttia. Nämä luvut kuulostavat jo siltä, että edistystä on kuitenkin tapahtunut ja sytostaateilla on saavutettu vastetta niin paljon, että niillä voidaan jatkaa.

Toiveeni mukaan saan myös edelleenkin viettää joulun kotona. Laskujeni mukaan pääsisin viimeistään aattoa edeltävänä lauantaina pois osastolta ja hoito jatkuisi 28. päivä. 

Tämänhetkisen suunnitelman mukaan edessä on neljä hoitojaksoa, joiden jälkeen otetaan taas PET-CT-kuvat ja arvioidaan uudestaan sädehoidon tarvetta. Siinä vaiheessa, kun viimeinenkin hoitojakso on annettu, kevät on jo pitkällä. Ja sittenkin voi olla, että vielä tarvitaan jatkohoitoja... Ajatus siitä, että edessä on sittenkin pitkiä aikoja osastolla, ahdistaa ihan hirveästi. Entä jos luuytimeni ei kestäkään hoitoja loppuun asti? Entä jos taas aletaan puhumaan kantasolusiirroista? Senkään mahdollisuuden vuoksi sädehoitoa ei mielellään vielä aloiteta, sillä sitä käytettäisiin sitten kantasolusiirron esihoitona eikä liika sädetyskään ole tietenkään hyväksi.

Vaan onneksi minulla todellakin on ihanat ja itseäni vahvemmat tukijoukot, jotka jaksavat kannustaa ja välillä patistellakin ottamaan asioista selvää, mikä herkästi jäisi itselläni muuten tekemättä. Milloin tämäkään tieto suunnitelmien muuttumisesta olisi saavuttanut minut, elleivät siskot olisi kehottaneet minua ottamaan puhelimen kouraan?! Taisin vain viimeiseen asti haluta vältellä sitä tietoa, milloin joutuisin luopumaan siitä ihanasta illuusiostani, että saisin olla vain kotona eikä koko sairautta olisi olemassakaan.


maanantai 9. joulukuuta 2013

Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu (Muumipappa)

Olen nauttinut täysillä olostani kotona. Tuntuu edelleen hassulta, että yhtäkkiä ei olekaan kiire mihinkään. Ei olekaan pakko ehtiä tehdä sitä ja tätä ja käydä missään ennen kuin on taas lähdettävä osastolle. Oloni on erittäin hyvä, lähestulkoon normaali ja pystyn välillä jopa unohtamaan koko sairauteni. Ainoastaan rinnassani oleva leikkaushaava antaa välillä muistaa itsensä, mutta sekään ei minua juuri häiritse.

Ja kuitenkaan pieni osa minusta ei vielä täysin luota siihen, ettei minun tosiaan tarvitse lähteä. Siitä kertoo esimerkiksi eteisessä edelleen purkamattomana odottava reppu. Olen vain hakenut siitä yksittäisiä tavaroita sitä mukaa, kun olen niitä tarvinnut. Mutta yhä se on siinä lähtövalmiina. 

Nyt kun olen kotona enkä sairaalamaailmassa, tuntuu siltä kuin kaikki tämä olisi tapahtunut jollekin muulle. Tai oikeastaan siltä minusta on tuntunut enemmän tai vähemmän koko ajan varsinkin silloin, kun joku kertoo minulle tapahtumien kulusta tai sairaudestani, josta itse tunnun edelleen tietävän ja ymmärtävän hyvin vähän. Erityisesti Mika on joutunut pyynnöstäni toistamaan monet kerrat, mitä oikein tapahtui sen jälkeen, kun minut vietiin leikkaussaliin. Ja joka kerta tuon tarinan kuullessani, tuntuu kuin puhuttaisiin jostain kolmannesta henkilöstä: "Hänen tilansa oli kriittinen" "Häntä pidettiin monta päivää nukutettuna rintalasta avattuna" "Hän menetti vauvansa" jne. Enkä itse ole tiennyt mistään mitään.

Välillä pysähdyn myös miettimään kuinka erilaista elämäni nyt olisikaan jos asiat olisivat menneet niin kuin piti. Minulla pitäisi olla nyt sievä pyöreä vatsa. Kotonamme alkaisi ehkä näkyä joitain vauvantarvikkeita. Mielessäni olikin makuuhuoneestamme jo selvät paikat pinnasängylle ja hoitopöydälle. Ne olisi hankittu käytettynä, koska uusiin ei olisi ollut varaa eikä tarvettakaan. Nyt nekin rahat ovat kuluneet aivan johonkin muuhun. Nyt ainoa muisto vauvastamme ovat ultrakuvat, jotka löysin muutama viikko sitten laukustani. Ne panin tarkasti talteen.

En ole kuitenkaan antanut surun ottaa valtaa itsessäni. Haluan nyt nauttia elämästäni, lähestyvästä joulusta ja siitä, että jaksan taas touhuilla lähes entiseen tapaan ja käydä molempien koirieni kanssa ulkona. En tiedä milloin sädehoito alkaa, mutta oletettavasti vielä ennen joulua. 

torstai 5. joulukuuta 2013

Uutisia

Kävin eilen paljon puhutussa ja pelätyssä PET-CT-kuvauksessa. Kanyylin laittaminen käteeni oli juuri niin tuskaista hommaa kuin arvelinkin, sillä suoneni ovat kovin ohutta ja vetäytyvää sorttia. Muuten tutkimus sujui hyvin ja leppoisasti: ennen itse kuvausta oli makoiltava pari tuntia ja yritettävä olla mahdollisimman rentona, jotta tutkimusaine saisi rauhassa levitä kehooni eikä pakkautuisi vääriin paikkoihin. No, minultahan tuo rentoutuminen onnistui varsin hyvin, sillä nukuin aina kuvauksen alkamiseen asti.

Ennen kuvausta kävin mutkan osastolla ja siinä vaiheessa kuulosti siltä, että minun olisi samantien jäätävä sinne. Olin pettynyt, sillä minulle oli luvattu, että saisin mennä vielä illaksi kotiin ja hoidot alkaisivat vasta seuraavana päivänä. Mutta palattuani osastolle kuvauksen jälkeen minulle lyötiinkin kouraan lappu, jossa kerrottiin lääkärin soittavan seuraavana päivänä tuloksista ja saisin olla ainakin siihen asti kotona.

Tämä aamu kului vähän levottomasti puhelua odotellessa. Kaikenlaisia ajatuksia ehti pyöriä mielessä. Minkä verran tuumori on pienentynyt? Entä jos se on levinnyt? Kuinka hoidot nyt jatkuvat? Jos minun annetaankin olla vielä viikonlopun yli kotona ja hoidot alkavat vasta ensi viikolla, kuinka käy joulun? Voisiko syöpä olla jo kokonaan poissa? No ei nyt sentään, ihan niin hyvin eivät asiat vielä voi olla.

Yhden maissa lääkäri lopulta soitti. Kuulemma tuumori on pienentynyt kovin vähän, vaivaiset pari senttiä edellisistä kuvista ja sen ympärillä on yhä aktiivisuutta. Lisäksi oikean keuhkoni yläreunassa on pieni, noin parisenttinen tuumori, mikä ilmeisesti on ollut siellä koko ajan, mutta kuulin siitä ensimmäisen kerran nyt. Molempia tuumoreita lähdetään nyt hoitamaan sytostaattien sijaan sädehoidolla. Lääkäri kertoi minulle joistain sädehoitoon liittyvistä riskeistä, mutta vasteen uskotaan kuitenkin olevan näitä riskejä suurempi.

Positiivinen uutinen oli se, että saan kulkea näissä hoidoissa kotoa käsin eikä minun tarvitse näillä näkymin palata osastolle. Tästä uutisesta olen tietenkin iloinen, mutta samalla hieman hämmentynyt, sillä olin varautunut normaalisti lähtöön. No.. nyt ei auta kuin jäädä odottelemaan kutsua uusiin hoitoihin ja totutella uuteen arkeen. Toivotaan, että sädehoidosta löytyy apu tämän sairauden nujertamiseen!

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

1. joulukuuta

Torstai-iltainen käynti kotona teki enemmän kuin hyvää, vaikka jouduinkin vielä palaamaan sairaalaan ja onnistuin tuossa lyhyessä ajassa telomaankin itseäni: Oma pihamme oli niin liukas, että kaikesta varomisesta huolimatta kaaduin polveni varaan niin, että nyt polvessani on oikein nätti rupi ja mustelma! No, onneksi ei käynyt sen pahemmin, mutta nuo kaatumiset kyllä pelottaa nyt tavallista enemmän. Parit luunmurtumathan tästä huvista enää puuttuisi!

Luuydinnäyte otettiin perjantaina heti aamutuimaan. Sain noin tuntia ennen rauhoittavan lääkkeen, mutta en kyllä mene vannomaan oliko siitä mitään hyötyä. Toimenpiteessä minut passitettiin mahalleni, lääkäri tunnusteli lantioluustani oikean paikan ja puudutti sen ja seuraavaksi tunsinkin, kun jotain survottiin poraavalla liikkeellä luuhuni. Tämä ei vielä tehnyt varsinaisesti kipeää, mutta itse näytteenotto sai aikaa inhottavan vihlovan tunteen ja se jouduttiin toistamaan peräti kolmesti. Kaiken kaikkiaan homma sujui kuitenkin hyvin ja oli nopeasti ohi, pahempaan olin varautunut! Vielä cvk:n poisto, pari tuntia hengailua sängyssä, jotta pistokohta ei alkaisi vuotamaan ja olin valmis lähtemään kotiin. 

Kaikenlaista pientä on tullut touhuttua parin päivän aikana. Parin viikon makoilun jälkeen tuntuu, ettei levätä malttaisikaan, kun pitää tehdä tätä ja tuota. Väsykään ei iske niin herkästi kuin viimeksi kotona ollessani. Toki tähän lie vaikuttaa se, mihin suuntaan solutasoni on menossa; viimeksi ne olivat laskussa. Toki olen muistanut myös levätä, kun siltä tuntuu. Tiedän, että ne kotihommat eivät minua jätä! Mutta toisaalta nautin myös siitä touhuamisesta.

Tänään on ensimmäinen päivä joulukuuta. Ensimmäinen adventtisunnuntai. Nyt on jo lupa fiilistellä joulua eikö vain? Päätin tänä vuonna haluta kotiimme joulukuusen, joten sellaisen eilen hankimme. Tosin muovisen sellaisen, joka ei nyt aivan ole sama asia kuin aito kuusi, mutta onpahan helppo hoitaa! Eihän sitä sitten maltettu olla samantien kasaamatta. Tänä aamuna oli ihanaa herätä aikaisin, laittaa kaikki jouluvalot päälle ja istahtaa sohvalle koirat kainalossa katsomaan Tonttu Toljanteria :)

Onni on oma koti <3