perjantai 13. joulukuuta 2013

Joskus tarvitaan aikaa. Toisinaan kestää mahdottoman kauan, ennen kuin valkenee. (Muumimamma)

Välillä olen tullut miettineeksi, että oliko tämä nyt maailman viisain temppu - ryhtyä kirjoittamaan blogia elämäni vaikeimmasta asiasta, vieläpä julkisesti ja niin, että minut tasan tarkkaan tunnistetaan. Varsinkin, kun tiedän, että about kaikki lukee juttujani. Tai kuulevat viimeistään naapurilta, mitä olen viimeksi kirjoittanut. Kuitenkaan se ei minua häiritse. Alunperin ajatus blogin julkaisemisesta lähtikin siitä, että tiesin ihmisten joka tapauksessa jotain kautta kuulevan epämääräisiä juttuja tapahtumista ja tilastani. Läheiseni joutuisivat miettimään, mitä tietoja vahvistaa ja mitä vastata kysymyksiin. Nyt tieto on levinnyt omasta tahdostani. Ne, joita kuulumiseni kiinnostaa, saavat lukea ne minun itseni kirjoittamina. 

Nyt, kun näiden muutaman kuukauden aikana tekstiä on syntynyt vähitellen lisää, olen huomannut, että blogin pitämisellä on ollut paljon suurempikin merkitys: Paitsi, että annan avautumisellani muille ajattelemisen aihetta, saan myös itse paljon takaisin mm. hyvistä kommenteista (,joita tulee paljon blogin ulkopuolellakin). Monet kerrat, kun olen esimerkiksi purnannut jostain, joku viisas lukija on saanut minut ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Olen saanut todeta, että olinpa hölmö, kun en itse nähnyt asiaa noin vaan keskityin taas vain siihen negatiiviseen puoleen. Viimeisimpänä esimerkkinä tarinan edellinen juonenkäänne eli se, että joudunkin taas osastolle. En edelleenkään pidä ajatuksesta, kun ajattelen asiaa tunteella. Se on suoraan sanottuna aivan perseestä.

Kun olen nyt muutaman päivän asiaa miettinyt, olen saanut niellä pettymykseni ja palauttaa mieleeni sen positiivisen asenteen, joka menee välillä hukkaan. Hoidot ovat sitä varten, että minut saataisiin taas terveeksi ja tämä taisteluhan perhana vie voitetaan! Jos mieleni välillä vaipuukin pohjamutiin, missään vaiheessa en ole kuitenkaan menettänyt taistelutahtoani enkä uskoani parantumisen mahdollisuuksiin. Se, että sairauteni johtaisi vaikkapa kuolemaan ei ole koko aikana mielessäni ollut vaihtoehto. Siitä vaiheesta on jo selvitty ja ylös noustu. Oli onni, että olin jo hoidossa, kun lähdön hetki oli lähellä. Sen on pakko tarkoittaa sitä, että elämä jatkuu ja vielä pitkään. Pian olen taas entiselläni. Sitten voin jatkaa elämääni, yhtä herättävää kokemusta rikkaampana.

7 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, että kirjoitat. On mukavaa saada 'elää' kanssasi vaikeat ja paremmat hetket. Rauhaisaa joulun odotusta! T. Marsa

    VastaaPoista
  3. Muumimamma on viisas :) olen seurannut blogiasi alusta asti ja kovasti sulle ja läheisillesi voimia toivotan!sulla on ihailtava asenne ja blogin kirjotus on varmasti terapeuttista!rauhallista joulua teille sinne :)

    VastaaPoista
  4. Kirjoitat kauniisti vaikeista asioista. Meillä ollaan terveitä, mutta luulen, että jos tämä sairaus iskisi, niin kirjoituksistasi olisi ihan oikeasti apua sekä sairastavalle että myös läheisille. Joulun valoa sinulle!

    VastaaPoista
  5. Kun tauti on todettu niin sinulla on nimi jota vastaan taistella. Yritä mielikuva harjoittelua missä
    annat köniin herra Hoddingille. Riemuitse jokaisesta aamusta kun avaat silmäsi "minä elän"!
    Lämpöistä joulua sinulle ja rakkainmillesi. PS: Hyvä että sinulla riittää taistelu tahtoa nyt sitä tarvitaan.

    VastaaPoista
  6. Huhuu... oletko siellä ihan kunnossa? kun ei kuulu mitään. Toivottavasti olet vain joulu kiireinen.

    VastaaPoista
  7. Kunnossa ollaan, kiitos kysymästä :) 5. hoitojakso alkaa tänään. Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja hyvää joulua <3

    VastaaPoista