maanantai 9. joulukuuta 2013

Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu (Muumipappa)

Olen nauttinut täysillä olostani kotona. Tuntuu edelleen hassulta, että yhtäkkiä ei olekaan kiire mihinkään. Ei olekaan pakko ehtiä tehdä sitä ja tätä ja käydä missään ennen kuin on taas lähdettävä osastolle. Oloni on erittäin hyvä, lähestulkoon normaali ja pystyn välillä jopa unohtamaan koko sairauteni. Ainoastaan rinnassani oleva leikkaushaava antaa välillä muistaa itsensä, mutta sekään ei minua juuri häiritse.

Ja kuitenkaan pieni osa minusta ei vielä täysin luota siihen, ettei minun tosiaan tarvitse lähteä. Siitä kertoo esimerkiksi eteisessä edelleen purkamattomana odottava reppu. Olen vain hakenut siitä yksittäisiä tavaroita sitä mukaa, kun olen niitä tarvinnut. Mutta yhä se on siinä lähtövalmiina. 

Nyt kun olen kotona enkä sairaalamaailmassa, tuntuu siltä kuin kaikki tämä olisi tapahtunut jollekin muulle. Tai oikeastaan siltä minusta on tuntunut enemmän tai vähemmän koko ajan varsinkin silloin, kun joku kertoo minulle tapahtumien kulusta tai sairaudestani, josta itse tunnun edelleen tietävän ja ymmärtävän hyvin vähän. Erityisesti Mika on joutunut pyynnöstäni toistamaan monet kerrat, mitä oikein tapahtui sen jälkeen, kun minut vietiin leikkaussaliin. Ja joka kerta tuon tarinan kuullessani, tuntuu kuin puhuttaisiin jostain kolmannesta henkilöstä: "Hänen tilansa oli kriittinen" "Häntä pidettiin monta päivää nukutettuna rintalasta avattuna" "Hän menetti vauvansa" jne. Enkä itse ole tiennyt mistään mitään.

Välillä pysähdyn myös miettimään kuinka erilaista elämäni nyt olisikaan jos asiat olisivat menneet niin kuin piti. Minulla pitäisi olla nyt sievä pyöreä vatsa. Kotonamme alkaisi ehkä näkyä joitain vauvantarvikkeita. Mielessäni olikin makuuhuoneestamme jo selvät paikat pinnasängylle ja hoitopöydälle. Ne olisi hankittu käytettynä, koska uusiin ei olisi ollut varaa eikä tarvettakaan. Nyt nekin rahat ovat kuluneet aivan johonkin muuhun. Nyt ainoa muisto vauvastamme ovat ultrakuvat, jotka löysin muutama viikko sitten laukustani. Ne panin tarkasti talteen.

En ole kuitenkaan antanut surun ottaa valtaa itsessäni. Haluan nyt nauttia elämästäni, lähestyvästä joulusta ja siitä, että jaksan taas touhuilla lähes entiseen tapaan ja käydä molempien koirieni kanssa ulkona. En tiedä milloin sädehoito alkaa, mutta oletettavasti vielä ennen joulua. 

4 kommenttia:

  1. Muumipappa on oikeassa. Tuohon voisi lisätä, että myrskyn jälkeen auringonnousu tuntuu vaan niin ihanalta. Samoin kuin talven jälkeen kesä... :-)
    T. M75

    VastaaPoista
  2. Kivaa että voit nyt paremmin ja saat olla kotona.Aika omituista vaan tuo että kasvaimesi oli sytostaateilla pienentynyt vain niin vähän.Miksi ne lopetettiin eikä vaihdettu johonkin toiseen sytostaattiin? Tarkoittaako tuo että sytostaattien ei yleensäkään oleteta tehoavan syöpääsi?Sädehoitohan on yleensä vain se varmistava hoito lopussa että kaikki syöpäsolut saadaan pois.Miksi se aloitettiin sinulla jo nyt? Kyselen näin paljon koska läheiselläni nonhodkingin hoidot menivät ihan toisin.Hän on nyt terve (toistaiseksi ainakin).Kiitos jos jaksat vastata! Ansku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä kysymyksiä en tullut lääkäriltä heti kysyneeksi, sillä hämmennyin itsekin näistä uutisista. Vaan nyt on tilanne jälleen eri, siitä lisää seuraavassa blogitekstissä :/ Hienoa kuulla, että siskosi on parantunut sairaudesta <3

      Poista
  3. Elämä on aivan liian lyhyt niiden asioiden suremiseen, joita ei voi enää muuttaa, joten kannattaa nauttia niistä hyvistä päivistä silloin kun ne tapahtuvat eli NYT! Ja raaputuksia koirille :D

    VastaaPoista