Kuulumisia ja ajatuksia viikonlopulta

Nonniin nousihan se ystävämme kuume sieltä toissayönä. Hyvin laiskasti tosin. Lauantaina oli aluksi pientä lämpöilyä ja yöllä se nousi sitten juuri ja juuri 38 asteeseen. Antibiootit piti kuitenkin heti aloittaa, totta kai. Sen jälkeen kuume ei ole noussut uudestaan vaan lämpö on pysytellyt siinä 37,5-7 asteessa. Kummallista sinänsä, kun tähänastiset infektiot ovat olleet niin ärhäköitä.

Lämpöilystä huolimatta viikonloppu sujui ihmeen joutuin ja oloni on ollut hyvä. On käynyt vieraita ja sain viimein itseni kunnolla innostumaan uudesta virkkausrojektista! Siinä on aika hyvin kulunut käsityön kanssa tuheltaessa. 

Lääkärikin toi tänään mukavia uutisia: solut ovat hiljalleen lähteneet nousuun eikä minun pitäisi enää kovin montaa päivää joutua täällä olemaan. Toivotaan tosiaan näin! Jos ennen seuraavaa viikonloppua pääsen kotiin, olen tyytyväinen. Ehtisinpä olla taas useamman päivän kotona ennen seuraavan hoidon alkua. En ole vielä kysynyt, koska sitä suunnitellaan aloitettavaksi. Tuskin sitä vielä tarkalleen tiedetäänkään; kaikkihan riippuu siitä, miten ja milloin veriarvot ovat taas kohdillaan. Helmikuun puolenvälin jälkeen taitaa mennä joka tapauksessa.

Vaikka osastolla vietetyt päivät ja viikot ovat usein tuntuneet armottoman pitkiltä, on tämä aika näin jälkikäteen ajateltua kulunut mahdottoman nopeasti. Hassua, miten aika voi tuntua yhtä aikaa sekä lyhyeltä että pitkältä... Toisaalta siitä on ikuisuus, kun tulin sairaalaan ja tälle osastolle. Olin silloin pihalla kuin lumiukko kaikesta. En tainnut kunnolla oikein tajuta mitä oli tapahtunut, mikä minua vaivasi ja miten minua hoidettiin, vaikka sitä jokainen yritti minulle selittää. Ylävartaloni oli pahoin runneltu ja liikkumiseni todella onnetonta. Olin väsynyt, mutta en saanut unta öisin. Se oli minulle todella outoa, sillä minulla ei ole koskaan ollut univaikeuksia. Muistan aamun aikaisina tunteina katselleeni kuinka aurinko lähti nousuun. Se näytti kauniilta. Tuo kaikki tuntuu nyt niin kaukaiselta ja kuitenkin aikaa on kulunut vain muutama kuukausi. Se ei ole pitkä aika. Ja tuossa lyhyessä ajassa olen saanut toimintakykyni takaisin, se tuntuu hyvältä.

Olen huomannut, että tänne osastolle on ilmaantunut paljon uusia potilaita. Mietin joskus, miltähän heistä tällä hetkellä tuntuu... ovatko he yhtä ulalla kuin minä olin? Peloissaan? Vaiko jo hyväksyneet sen asian, että heillä on vakava sairaus? Kovin montaa tuttua kasvoa syksyltä täällä ei enää ole. Se tuo välillä mieleeni ajatuksen, että kaikki muut paranevat ja uusia potilaita tulee tilalle, mutta minä se vain jään tänne ainiaaksi. Vähän höpö ajatus taasen. Kyllä minäkin vielä paranen ja pääsen kotiin ja saan elämäni takaisin.