Tänä aamuna yllätin ja ilahdutin
itse itseäni sillä, että heräsin aikaisin katselemaan kaunista auringonnousua
ja kykenin olemaan siitä iloinen. Aurinko nousee yhä ja pidän siitä ihan yhtä
paljon kuin ennenkin, vaikka olisin kuinka rikki.
Olen viime päivinä ajatellut
paljon kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä. Kuinka paljon heitä loppujen lopuksi
onkaan, vaikka joskus olen kuvitellut, ettei minulla ole ketään. Itsesäälissä
rypiessäni en tullut aluksi ajatelleeksikaan, millaiselta tilanteeni on
kaikista enemmän ja vähemmänkin läheisistäni voinut tuntua. Voin vain
kuvitella, että jos mieheni tai kuka tahansa muu läheiseni olisi täällä minun
sijastani, olisin itse nyt toimintakyvyttömämpi kuin tällä hetkellä olen.
En löydä oikeita sanoja
kuvaamaan sitä, miten uskomattoman rohkea ja vahva ensinnäkin mieheni on ollut.
Juuri hän oli se, joka sai ensimmäisenä tiedon tilastani ja joutui tekemään
vaikean päätöksen puolestani: aloitettaisiinko syöpähoidot heti, jolloin vauva
kuolisi vai jätettäisiinkö hoito antamatta, jolloin kuolisin itse. Juuri hän
joutui kertomaan asiasta perheelleni, ystävilleni, työpaikalleni ja pitämään
kaikki vielä tilanteen tasalla. Rakas mieheni joutui pelkäämään puolestani ja
miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että minut irrotettaisiin hengityskoneesta, jos
tilanne kääntyisi toivottomaksi. Olen nimittäin joskus ääneen sanonut, etten
haluaisi minua pidettävän pitkään väkisin hengissä koneiden avulla. Enpä
arvannut tuota sanoessani, että joskus tilanne olisi todellinen. Kuinka
ironista.
Aivan yhtä paljon olen
aiheuttanut huolta ja surua äidilleni, sisaruksilleni, ystävilleni ja muille
lähelläni oleville ihmisille. Olen siitä pahoillani, mutta samalla arvostan
myös heidän rohkeuttaan ja jaksamistaan vaikean tilanteen keskellä.
Saamani tuki joka puolelta,
läheltä ja kaukaa, on ollut aivan uskomaton. ”Kiitos” tuntuu aivan liian
riittämättömältä sanalta ilmaisemaan sitä, miten kiitollinen todella olenkaan
kaikille saamastani tuesta, kannustuksesta, jokaisesta pienestä ajatuksestakin,
joka minulle on suotu. Kukaan ei pysty ottamaan taakkaani pois, mutta jokainen
tsemppaava sana työntää minua askelen eteenpäin. Ja niitä askelia tarvitsen ja tulen
vielä tarvitsemaan, jos ja kun itse astun vielä monta askelta taakse.
Vielä kerran, kiitos
kaikille <3
Voimia ja enkeleitä sinulle ja perheellesi <3
VastaaPoista<3 Voimia sinulle ja koko perheelle.
VastaaPoistaMinun mieheni aikoinaan samankaltaisesta tilanteesta sanoi, että lapsia me voimme aina yrittä tehdä lisä tai sitten adoptoida, mutta minua hän ei voisi kloonata. Joten ensisijaisesti hän halusi, että minut pelastetaan.
VastaaPoistaAlkuun, kun omaa tilannettani en vielä ymmärtänyt vaan surin itse vain menetettyä lasta, olin vihainen. Myöhemmin nuo sanat ovat kaikuneet korvissani ihanana rakkauden tunnustuksena - etenkin kun jouduin oppimaan, ettei näitä tällaisia miehiä ole riittävästi ihan jokaiselle naiselle.
Ihanaa lukea, että päivä paistaa risukasaan sielläkin!
Mää oon näitä monta päivää jo lukenu, aina vaan uudestaan ja uudestaan jokasta teksitä ja miettiny että miten tää on mahollista ja mitä ihmettä sulle voi sanoa? En vieläkään halua uskoa tätä kaikkea todeksi, miten äkkiä kaikki voikaan muuttua... Paljon paljon voimia, koitahan jaksaa <3
VastaaPoista-Ella
Voimia ja paranemista sinulle toivon sydämestäni <3 olet uskomattoman voimakas ja vahva ihminen!!! Paljon Aurinkoisia vuosia teille kaikille toivoen. -Kati-
VastaaPoistaVoimia sinulle ja miehellesi sekä lähi sukulaisillesikin. Minusta on hienoa että uskallat kertoa tunteistasi srkä sairaudestasi netissä. Toivottavasti sairautesi saadaan parannettua ja pystyt jatkamaan elämääsi. Yleensä en välitä tällaisist blogeista mutta tämä kyllä oli niin koskettavaa että pakko jäädä lukemaan. Vielä kerran suuri halaus ja jaksamista sinulle ja lähiperheellesi :*
VastaaPoista