sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Viikonloppu

Onhan tässä sairaalaelämässä edes yksi pieni asia, jonka hyvällä mielikuvituksella voi ajatella muistuttavan normaalia elämää: viikonloput. Lauantaisin ja sunnuntaisin voin olla varma, että kukaan ei yhtäkkiä päätä puolestani mitään eikä minun tarvitse pelätä yhtäkään ylimääräistä tutkimusta tai sitä, mihin päin kehoani seuraavaksi survotaan pitkä paksu neula. Saan myös olla jokseenkin rauhassa, koska hoitohenkilökuntaa on niin vähän, etteivät he ehdi joka tunnin välein kyselemään vointiani ja voivottelemaan kohtaloani.

Älkää käsittäkö väärin. Minulta saa aina kysellä kuulumisia ja kerron niistä mielelläni enkä pahastu kysymyksistä. Mutta täällä sairaalassa olen alkanut vähitellen kyllästyä jokaiseen lomilta palanneeseen uuteen hoitajaan, joka on juuri lukenut historiani papereistani ja tulee huoneeseeni _kertomaan minulle_ kuinka rankkaa minulla on ollut. Ilmeisesti minun pitäisi aina siinä vaiheessa ratketa kyyneliin ja yhtyä voivotteluun. Saan hoitajat yleensä hiljaisiksi kertomalla, että minulla on taustallani vahvat tukijoukot, joille voin aina puhua, luonani käy säännöllisesti psykiatri ja lisäksi kirjoitan blogia.

Kun on todettu, että en kaipaakaan akuuttia kriisiapua, saan vastailla seuraaviin kysymyksiin: "Oletko kotoisin Oulusta?" -En, mutta asun Oulussa. "Oletko opiskelija?" -En, vaan vakituisessa työssä. Yleensä tässä vaiheessa minulle ei enää puhuta kuin lapselle. "Onko sinulla mies, asuuko hän täällä, ovatko nuo sinun koiriasi...?" Kyllä, kyllä ja kyllä.

En halua olla ilkeä ja joidenkin hoitajien kanssa arkinen jutustelu on mukavaa. Jopa piristävää, kun joka lause ei muistuta sairaudestani. Sairastuminen ei kuitenkaan napsauttanut aivoistani pois sitä asentoa, joka herkästi ärsyyntyy toisten ihmisten tyylistä kohdella ja puhutella minua.

Koska onhan tosiaan viikonloppu, hemmottelin eilen illalla itseäni valitsemalla iltapalalleni pari palaa suklaata ja muutaman perunalastun. Aamulla lojuin sängyssä normaalia pidempään ja aamutoimien jälkeen sain vihdoin ja viimein innostuksen kokeilla peruukkiani ensimmäisen kerran sen illan jälkeen, kun sen hankin. Totesin, ettei peruukkia tarvitse vain nykäistä päähän, jolloin se todellakin näyttää peruukilta, vaan sitä voi myös hieman parannella esimerkiksi pinneillä. Vielä hieman pakkelia naamaan (niistä vähistä mistä sitä on tällä hetkellä laittaa) niin lopputulos muistutti melkein entistä itseäni.

Hyvää sunnuntaita!

2 kommenttia:

  1. Muistui elävästi mieleen eräs Tampereella ollut hoitaja, joka tuli oman hoitojaksoni puolessa välissä lomaltaan osastolle, jolla oleskelin tuolloin. Tuo ihana hoitaja varmasti tarkoitti hyvää muistaessaan joka ikinen päivä ottaa puolituntisen ihan vain minua varten ja kertoessaan minulle miten tärkeää on surra oikein, puhua menetetystä lapsesta ja kohdata pelot jotka liittyivät muuhun tilaani. Ainoa vika vaan oli se, että minulla kyllä oli niitä joille puhua ja puhuinkin, mutta tuntui kuin hänestä ainoa oikea ja tervehdyttävä kanava olisi hän itse ...

    Toisaalta, ehkä vastapainoa antoi eräs toinen hoitaja, joka samaan aikaan kohteli minua kuin idioottia. Tiuskipa täti jopa siitä kun kehtasin valittaa hänen jättäneen minut alasti makaamaan vuoteeseen avonaisen ikkunan alle hänen huolehtiessaan tuiki tärkeästä kakka-näytteestä jos vaikka minulla olisi vielä jokin uusikin lisätauti. Hän oli mielestään kai kovin fiksu huomautaessaan että "olisit ottanut tuosta tuolilta peiton päälles jos kerran kylmä on" potilaalle, joka ei kyennyt edes kylkeään kääntämään ilman hoitajien apua ...

    Joten jaksamisia sinne sairaalanvuoteelle. Onneksi niitä hyviä hoitajia sattuu ainakin yksi per potilas :D

    VastaaPoista
  2. Voi hyvänen aika.. On meitä ihmisiä vaan niin moneksi! Onneksi tosiaan on jokunen niitä kivojakin hoitajia, joiden kanssa on mukavaa vaihtaa muutama sananen :)

    VastaaPoista