Ihmiselle ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa

Olen kuullut otsikon sanonnan ja monia muita vastaavia ennenkin. Koskaan en ole kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota, vaikka syytäkin olisi ollut. Kuten olen jo aikaisemmin todennut monesta olen saanut jo tähän ikään mennessä selvitä.

Ensimmäinen mieleeni painunut vastoinkäyminen tapahtui teinivuosinani. Olin vain 13-vuotias, kun selkäni alkoi kipeytyä niin, että se haittasi normaalia liikkumistani. Kukaan ei tietenkään uskonut nuoren tytön valitteluja. Halusin tietenkin vain pinnata inhoamiltani liikuntatunneilta. Ensimmäinen lääkäri arveli kasvukivuiksi. Ainoa, joka oikeasti näki ja uskoi tuskani, oli äitini. Toisella lääkärikäynnillä vaivojeni syy selvisikin: välilevynpullistuma. Vielä jos oikein muistan, useampi kuin yksi. Mistä tuollainen silloista itseäni paljon vanhemmilla ihmisillä esiintyvä vaiva johtui, se ei koskaan selvinnyt. Erilaisista hoitokeinoista huolimatta en päässyt kivuista eroon. Kun lopulta aloin kävelemään pahasti vinossa ja jalkani alkoivat puutua, päädyttiin viimeiseen ratkaisuun: leikkaukseen. Tuolloin olin 15-vuotias. Pahimmat pullistuman aiheuttamat kivut jäivät siihen. Silloin tällöin selkäni on muistutellut olemassaolollaan esimerkiksi rankan siivousurakan jälkeen, mutta enää vuosiin se ei ole merkittävästi haitannut elämääni.

Toinen merkittävä mieleeni painunut ja elämääni vaikuttanut tapahtuma oli isäni äkillinen menehtyminen ollessani 19-vuotias. Olin juuri päättänyt lukion ja muuttamassa omilleni Ouluun. Näin isäni viimeisen kerran ylioppilasjuhlissani. Muistan, että isäni halasi minua lujasti. Lujemmin kuin muistan hänen koskaan minua halanneen. Ikään kuin hän olisi tiennyt jotain pian tapahtuvan. Emme olleet isäni kanssa läheisiä eikä hän asunut kanssamme, mutta jotenkin se teki hänen kuolemastaan minulle vielä vaikeamman asian käsitellä. Niin paljon jäi sanomatta, niin paljon olisi ollut kysyttävää. Niin moni asia jäi kaduttamaan. Tuolloin en osannut puhua tuntemuksistani juuri kenellekään vaan suljin ne itseeni ja pääni sisään.

Samana kesänä muutin nykyisen avomieheni kanssa samaan asuntoon Ouluun ja aloitin opintoni ammattikorkeakoulussa. Vaikka nämä asiat olivat elämässäni siihen mennessä positiivisimpia, olivat ne silti suuria muutoksia varsinkin, kun isääni koskevat asiat pyörivät yhä mielessäni. Se syksy meni jotenkin sumussa. En kyennyt tutustumaan uusiin koulutovereihini niin, että olisin onnistunut luomaan syviä ystävyyssuhteita. En jaksanut enkä halunnut käydä missään bileissä. Pelastukseni taisi olla se, kun keksimme mieheni kanssa ottaa koiranpennun. Niin saapui meille Nuka <3

Ei päästy kuin seuraavan vuoden loppukesään, kun vatsani alkoi oireilla oudosti. Vaiva oli nolo enkä tohtinut puhua siitä aluksi muille kuin miehelleni. Näkihän hän, että vietin paljon aikaani WC:ssä. Mikään ei pysynyt sisällä, jos jotain söin niin suuntana oli saman tien silloisen asuntomme rumasti kaakeloitu huone. Mukaan astui pian myös verenvuoto. Hölmönä kuvittelin, että vaivat menisivät pian ohi jos vain en puhuisi niistä kenellekään enkä söisi mitään juuri ennen kuin täytyy poistua kotoa. Eihän se aivan niin mennyt. Tuolloin itseasiassa pelkäsin, että kyseessä voisi olla vaikka paksusuolensyöpä. 

Kun lopulta uskaltauduin opiskelijaterveyshuoltoon ja sitä kautta Oulun kaupunginsairaalan sisätautien poliklinikalle, lääkärin vastaus tuli jo ennen tarkempia tutkimuksia kuin apteekinhyllyltä: Kyseessä on joko Crohnin tauti tai Colitis ulceroca. Tutkimuksissa jälkimmäinen vastaus osoittautui oikeaksi, laadultaan vielä pahimmaksi mahdolliseksi. Diagnoosi tuntui silloin maailmanlopulta. Kärsisin siitä ja joutuisin syömään sen takia lääkkeitä loppuikäni. Vielä noin pari vuotta taistelin rajuudeltaan vaihtelevien oireideni kanssa. Mihinkään en voinut lähteä tietämättä, että määränpäässä olisi mahdollisuus päästä vessaan. Monet kouluaamut jäivät väliin, kun en yksinkertaisesti päässyt lähtemään. Vasta viimeiset puolitoista vuotta olen saanut elää normaalisti pelkäämättä vatsani toimintaa.

Elämäni alkoi löytää oikean raiteensa vasta noin vuosi sitten. Päätin opintoni onnistuneesti vuoden 2012 lokakuussa ja valmistuin kirjastoalan tradenomiksi. Muutimme marraskuussa syvästi inhoamastani kerrostaloasunnosta toiselle puolelle Oulua rauhalliselle asuinalueelle, takapihalla varustettuun saunalliseen rivitaloasuntoon, josta olin jo vuosia unelmoinut. Olimme hankkineet siihen mennessä toisen koirankin, joka oli edellisessä kodissaan nimetty Baltoksi. Tämän vuoden alussa pääsin töihin, jossa en tosin viihtynyt paria kuukautta pidempään. Pidin itseäni hulluna lähtiessäni työpaikasta, koska työt ovat Oulussa todella kiven alla. Päätös osoittautui kuitenkin elämäni parhaaksi, sillä vain kuukauden sen jälkeen pääsin vakituiseen työpaikkaan, jossa kaiken kukkuraksi viihdyn ja työtoverini ovat aivan huippuja. Kun tulin vielä raskaaksi, elämä todella alkoi näyttää kannattavalta elää.

Ja sitten jälleen yksi pommi tipahti niskaani. Olisiko minun pitänyt osata odottaa jotain, kun tähänkin mennessä jotain oli tapahtunut enemmän tai vähemmän tasaisin väliajoin? "Ihmiselle ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa".. Miksi en siis jaksanut kantaa lastani? Olinko jotenkin liian huono äidiksi? "Vaikeudet etsii vahvoja ihmisiä." - Miksi juuri minua? En ole koskaan tuntenut itseäni millään tavalla vahvaksi. Pikemminkin heikoksi piipittäjäksi, joka on aina keksinyt elämästä jotain valitettavaa.

Ehkä kyse onkin juuri siitä. Vaikka olen vain 23-vuotiaana saanut kokea kaiken tuon, en ole koskaan oppinut arvostamaan elämää ja sen hyviä puolia tarpeeksi. Ehkä tämä oli maailman julma tapa herättää minut. Ehkä maailma halusi käyttää minut syvimmässä ojassa, sanoa minulle: "Haista paska". Sillä nyt vasta tajuan - viimein tajuan - että minulla on ja on aina ollut paljon syitä olla myös iloinen ja onnellinen. Nyt, kun sen kaiken menettäminen on käynyt niin lähellä, osaan vasta arvostaa elämääni. Tästä lähtien joka kerta, kun katson itseäni peiliin, arpi rinnassani tulee muistuttamaan minua siitä, mikä onkaan elämässä tärkeää.