torstai 12. syyskuuta 2013

Mitäpä se hyvejää

On ollut aika mielenkiintoista huomata miten tämä kaikki on muuttanut minua niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ja kuitenkin sisimmässäni olen yhä se sama ihminen; pidän samoista asioista kuin ennenkin, nälkäisenä olen yhtä kiukkuinen kuin ennenkin ja ihan yhtä lailla häiritsee se, että kotona ikkunat ja sauna ovat tälle syksyä pesemättä.

Kun katson itseäni peilistä, näen miten sairaus on vaikuttanut kehooni: Keskellä rintakehääni on pitkä leikkaushaava, samoin oikeassa kyljessä. Lisäksi on ainakin viisi parin sentin haavaa, joista on roikkunut kaiken maailman putkia ja piuhoja. Käteni ovat täynnä pistojälkiä erilaisten kanyylien ja verikokeidenoton jäljiltä. Tällä hetkellä oikean solisluuni alapuolella on yksi kanyyli, jossa on kolme haaraa. Sitä kautta saan suurimman osan lääkkeistäni ja verikokeetkin saadaan otettua sitä kautta (onneksi).

Lihaskuntoni on aivan onneton verrattuna entiseen. Kuinka nopeasti se voikaan heikentyä. Tuntuu masentavalta huomata, että niinkin yksinkertainen asia kuin portaiden nousu on jo melkoinen suoritus. Toisaalta, kun kykenen unohtamaan entisen ja muistan, miten huonosta kunnosta tästä ollaan jo noustu, jokainen edistysaskel piristää. Jaksan jo melko vaivattomasti kävellä ja kykenen huolehtimaan esimerkiksi puhtaudestani ilman apua.

Mutta vielä enemmän äkkiä muuttunut elämäntilanteeni on vaikuttanut asenteisiini ja elämänkatsomukseeni. Se on päässyt yllättämään itsenikin. Olen aikaisemmin löytänyt itsestäni vain yleisesti tunnettuja huonoja kainuulaisia luonteenpiirteitä: pessimistisyys, ujous, ennakkoluuloisuus, lievä taipumus masentuneisuuteen (ainakin nuorempana). Aina on ollut joku asia pielessä ja mikään ei missään tapauksessa ole ainakaan kannattanut. Naapureiden elämä on näyttänyt ärsyttävän idylliseltä. Tilanteeseen kuin tilanteeseen on sopinut lausahdus: "Mitäpä se hyvejää". Koko maailma on ollut minua vastaan. Enkä todellakaan ole ennen herkästi puhunut asioistani tai ilmaissut mielipiteitäni ääneen aivan kenelle tahansa.

Jos olisin ennen sairastumistani osannut kuvitella itseäni lapsensa menettäneenä syöpäpotilaana, olisin kuvitellut masentuvani lopullisesti, vellovani lopun ikääni itsesäälissä, sulkeutuvani täysin omaan maailmaani enkä osaisi puhua kenellekään.

Ja mitä teen nyt? Avaudun elämästäni ja ajatuksistani julkisesti. Juuri nyt, kun maailma todellakin vaikuttaa olevan minua vastaan, olenkin yllättäen löytänyt itsestäni sitkeyttä, rohkeutta, taistelutahtoa ja halua elää. Toki mielialani vaihtelevat enkä aina jaksa olla vain positiivinen, mutta jostain se on kuitenkin löytynyt aina uudelleen. Ehkä vieraiden käynnistä, jostain kivasta kommentista tai siitä, että jaksoin tänään tehdä jotain mitä en vielä eilen jaksanut.

Mitä tulee suremiseen, se ei varmasti ole vielä ohi. Vaikka en olekaan enää päiväkausiin itkenyt, voi olla, että esimerkiksi kotiinpääsyn jälkeen paluu sairaalaan tekee taas kipeää. Ikävöin miestäni ja koiriani. Mutta jatkuvalla suremisella en parane, joten tässäkin kohtaa tuttu sanonta pitää kutinsa: Mitäpä se hyvejää. ;)

4 kommenttia:

  1. Sulla on aivan mahtava asenne. Jaksa vaan taistella! Kaikki kääntyy vielä hyväksi.

    VastaaPoista
  2. Sulla on aivan mahtava asenne. Jaksa vaan taistella! Kaikki kääntyy vielä hyväksi.

    VastaaPoista
  3. Olet äärettömän rohkea nainen! Jaksamista ja tsemppiä sinulle ja perheellesi! <3
    - Katja

    VastaaPoista
  4. Nyt sen huomaa miten epäreilua elämä aina on, mut mitä olen lukenut tekstejäsi niin olet todellinen taistelija luonteeltasi. Paljon voimia ja jaksamista sekä sinulle, että perheellesi!

    VastaaPoista