perjantai 6. syyskuuta 2013

Ensimmäiset päivät

En muista, mitä ajattelin herättyäni ja uutiset kuultuani. En kai oikein mitään. Olin turta. Muistan vain, etten voinut katsoa pientä vauvaani sen synnyttyä vaan käskin itkien viemään sen pois. Jälkeen päin olen miettinyt, olisiko vauvaa pitänyt katsoa vai olisiko siitä jäänyt vain ikuinen paha näky uniini.

Toimenpiteen jälkeen teholle päästyäni minun piti heti osata päättää, mitä sikiölle tehdään: oliko minulla jotain erityisiä toiveita vai hävitettäisiinkö se samoin kuin muutkin yhtä pienenä syntyneet. En osannut miettiä mitään enkä päättää mitään. Annoin vain luvan jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Sikiö on poltettu, sitä ei enää ole. 

Kunhan pääsen sairaalasta, voin käydä muistamassa vauvaani Intiön hautausmaalla, nimettöminä syntyneiden muistopaikalla. Sen aion tehdä. En tule koskaan unohtamaan pientä rakastani. 

Monta päivää itkin vuoroin lastani, vuoroin sairauttani. Itkin aina, kun joku kysyi kuulumisiani tai lähetti muuten vain terveisiä. Myönnän myös ajatelleeni, että olisi ollut helpompaa vain kuolla. Olisin nyt lapseni kanssa eikä minun tarvitsisi kärsiä eikä muiden huolehtia voinnistani.

Pikku hiljaa olen kuitenkin päässyt yli näistä ajatuksista. Niin epäreilulta kuin kaikki tapahtunut tuntuukin, olen päättänyt jaksaa ja mennä eteenpäin. Mennyttä en saa takaisin enkä tulevasta tiedä. Siksi minun on elettävä hetkessä ja hyväksyttävä tilanne sellaisena kuin se on. Nyt aion keskittyä täysillä siihen, että pääsisin pian kotiin!

4 kommenttia:

  1. Voi Nenna! Nyt tuntuu, ettei ole oikeita sanoja olemassakaan. Täällä vaan eletään myötä.

    VastaaPoista
  2. Kyllä tuli tippa silmään tätä lukiessa, mutta voimia ja jaksamisia sinulle ja läheisille oikein paljon.

    VastaaPoista
  3. Henna, paranemista sinulle, henkistä ja fyysistä! Ihan järkytyksellä luin näitä tekstejä. Onneksi sinulla on suuri tukijoukko läheisiä ihmisiä, jotka auttavat eteenpäin.

    VastaaPoista