Lopultakin koitti perjantai. Lopultakin sain kuulla, että pääsisin kotiin vielä samana iltana. Lähtöä edelsi enää yksi selkään pistettävä lääkehoito, jonka jälkeen joutuisin taas makaamaan kaksi tuntia. Hoito annettaisiin kello 13:00, joten olisin valmis lähtöön kello 15:00. Päätin kuitenkin odottaa vielä tunnin, että mieheni pääsisi töistä hakemaan minut. Se kuluisi nopeasti pakatessa ja Etelä-Suomesta minua katsomaan saapuneen siskoni kanssa seurustellessa.
Jännitin piikittämistä aivan tolkuttomasti, sillä tällä kertaa tiesin mitä odottaa. Ajatus kodista kuitenkin helpotti oloani, kestäisin sen vuoksi mitä vain. Kello löi 13... 13:15... 13:30... Tässä vaiheessa jännittäminen alkoi muuttua suuttumukseksi. Missä viipyi lääkäri? Mitä myöhemmin saisin lääkkeen, sitä pitempään joutuisin makoilemaan ja kotiinlähtö viivästyisi. Noin kahden maissa lääkäri lopulta saapui ja antoi lääkkeen. Annoin hänelle myöhästymisen anteeksi, koska suunniteltu lähtöajankohta ei tästä vielä aivan kamalasti viivästyisi.
Lisäksi minulle annettaisiin vielä puoli tuntia kestävänä tiputuksena antibioottiannos, joka korvaisi tähän asti saadut päivittäiset kolme annosta. Sen avulla pärjäisin seuraavaan aamuun, jolloin minun pitäisi palata sairaalaan hakemaan uusi annos ja antamaan samalla päivän verinäyte. Sama toistuisi sunnuntaiaamuna. En siis päässyt sairaalasta kotiviikonloppunakaan aivan kokonaan eroon, mutta en antanut sen häiritä.
Vielä makoillessani tukkisuorana sairaalasängyssä, aloin vahtia kelloa ja odottaa antibioottia. Kun kello läheni puolta neljää, aloin jälleen hermostua. Ei voinut olla totta, että en vieläkään pääsisi kotiin ellen pian saisi lääkettäni. Miehenikin oli jo lähtenyt aikaisemmin töistä päästäkseen ajoissa minua hakemaan. Tunsin itseni pikkulapseksi, jonka edessä pidetään tikkaria, mutta ei anneta omaksi. Kello 15:45 antibiootti saatiin lopulta tippumaan. Kun pystyin nousemaan sängystä, pakkasin viimeiset mukaan lähtevät tavarat (mieheni ja siskoni olivat opastuksellani pakanneet jo suurimman osan), vaihdoin vaatteet ja painelin osastolta ulos taakseni katsomatta. No, meno ei ehkä ollut aivan yhtä lujaa kuin sen mielessäni kuvittelin. Olisin halunnut juosta.
Kotimatkalla haimme pitsat, sillä olimme kaikki nälkäisiä emmekä ehtisi tehdä ruokaa ennen kuin siskoni lähtisi lentokoneella kotiinpaluumatkalle. Kotona odottavien koirien suhteen olimme tehneet suunnitelman: Mieheni veisi koirat ulos ja sillä välin minä ja siskoni menisimme sisälle. Näin koirat saisivat tehdä tarpeesa rauhassa ennen minun näkemistäni ja itse ehtisin istua ja rauhoittua ennen kohtaamista.
Jotta kotiinpaluun tämäkään vaihe ei olisi sujunut aivan kuten ällöromanttisissa elokuvissa, mieheni soitti minulle varoittaakseen olohuoneessa odottavasta haisevasta yllätyksestä: vanhempi koiramme, Nuka, oli päivän aikana kärsinyt löysästä vatsasta ja kohteena oli tietysti ollut vaalea nukkamatto. No, koiraa ei voinut tilanteesta syyttää; ei ollut sen vika, ettei sitä ollut kukaan ulos viemässä, kun hätä oli suurin.
Siskoni pääsi siis siivouspuuhiin ja mieheni koirien ulkoiluttamisen jälkeen suihkuttamaan pikku syyllisen. Itse en voinut muuta kuin istua ja katsella vierestä. Se otti kovasti ylpeydelleni. Yleensä pidin huolta ennen vieraiden saapumista, että meillä olisi edes jokseenkin siistiä. Minun oli aivan pakko saada tehdä jotain. Laitoin siis pöydällä lojuvat patalaput oikeille paikoilleen ja mikrokuvun takaisin mikroon. Paljon muuhun en siinä vaiheessa pystynyt, aloin olla jo väsynyt.
Vasta, kun siivous- ja suihkutustoimenpiteet oli hoidettu, mieheni päästi koirat luokseni. Istuin ruokapöydän ääressä. Nuka tuli luokseni ensin, mutta ei näyttänyt osaavan päättää nuuskisiko minua vai pöydältä kantautuvaa pitsantuoksua. Se sai minut ensi kertaa hymyilemään. Tuo ahne pikku possu, joka tuntuu elävän syödäkseen oli nytkin kiinnostunut ruuasta. Saatoin siis olettaa, ettei se ollut ainakaan sairas.
Balto tuli luokseni hitaasti, jopa hieman epävarman oloisesti. Näin ihmisen näkökulmasta näytti siltä, että koiran nenä haistoi tutun tuoksun, korvat kuulivat tutun äänen, mutta ruskeat nappisilmät eivät heti nähneet tuttua hahmoa hiuksettomassa ja kuihtuneessa olemuksessani. Molempien koirien hämmennystä näytti lisäävän myös siskoni läsnäolo: aivan kuin ne olisivat joutuneet miettimään, kumpi näistä on meidän emäntä.
Annoin koirien tuumailla rauhassa sillä välin, kun söin pitsani. Vasta sitten kutsuin niitä uudestaan luokseni rapsuteltavaksi. Nuka oli yhä pitsantuoksun lumoissa, mutta Balto tuli luokseni, kohottautui kahdelle jalalle ja painoi päänsä syliini. Siihen hetkeen kiteytyi sanan "ikävä" koko merkitys. Olisin voinut itkeä liikutuksesta. Myös Nuka tuli pian luokseni ja kohottautui samalla tavalla puolta lyhyemmällä varrellaan minua vasten. Tunsin oloni onnelliseksi <3
Jotta kotiinpaluun tämäkään vaihe ei olisi sujunut aivan kuten ällöromanttisissa elokuvissa, mieheni soitti minulle varoittaakseen olohuoneessa odottavasta haisevasta yllätyksestä: vanhempi koiramme, Nuka, oli päivän aikana kärsinyt löysästä vatsasta ja kohteena oli tietysti ollut vaalea nukkamatto. No, koiraa ei voinut tilanteesta syyttää; ei ollut sen vika, ettei sitä ollut kukaan ulos viemässä, kun hätä oli suurin.
Siskoni pääsi siis siivouspuuhiin ja mieheni koirien ulkoiluttamisen jälkeen suihkuttamaan pikku syyllisen. Itse en voinut muuta kuin istua ja katsella vierestä. Se otti kovasti ylpeydelleni. Yleensä pidin huolta ennen vieraiden saapumista, että meillä olisi edes jokseenkin siistiä. Minun oli aivan pakko saada tehdä jotain. Laitoin siis pöydällä lojuvat patalaput oikeille paikoilleen ja mikrokuvun takaisin mikroon. Paljon muuhun en siinä vaiheessa pystynyt, aloin olla jo väsynyt.
Vasta, kun siivous- ja suihkutustoimenpiteet oli hoidettu, mieheni päästi koirat luokseni. Istuin ruokapöydän ääressä. Nuka tuli luokseni ensin, mutta ei näyttänyt osaavan päättää nuuskisiko minua vai pöydältä kantautuvaa pitsantuoksua. Se sai minut ensi kertaa hymyilemään. Tuo ahne pikku possu, joka tuntuu elävän syödäkseen oli nytkin kiinnostunut ruuasta. Saatoin siis olettaa, ettei se ollut ainakaan sairas.
Balto tuli luokseni hitaasti, jopa hieman epävarman oloisesti. Näin ihmisen näkökulmasta näytti siltä, että koiran nenä haistoi tutun tuoksun, korvat kuulivat tutun äänen, mutta ruskeat nappisilmät eivät heti nähneet tuttua hahmoa hiuksettomassa ja kuihtuneessa olemuksessani. Molempien koirien hämmennystä näytti lisäävän myös siskoni läsnäolo: aivan kuin ne olisivat joutuneet miettimään, kumpi näistä on meidän emäntä.
Annoin koirien tuumailla rauhassa sillä välin, kun söin pitsani. Vasta sitten kutsuin niitä uudestaan luokseni rapsuteltavaksi. Nuka oli yhä pitsantuoksun lumoissa, mutta Balto tuli luokseni, kohottautui kahdelle jalalle ja painoi päänsä syliini. Siihen hetkeen kiteytyi sanan "ikävä" koko merkitys. Olisin voinut itkeä liikutuksesta. Myös Nuka tuli pian luokseni ja kohottautui samalla tavalla puolta lyhyemmällä varrellaan minua vasten. Tunsin oloni onnelliseksi <3
Hei! Löysin sinut Kalevan artikkelin kautta. Enemmän kuin paljon jaksamisen toivotuksia sinulle itsellesi, miehellesi ja muille omaisillesi!
VastaaPoistaHei, minäkin luin tarinasi Kalevasta ja aion seurata blogiasi. Luin kirjoitukset alusta asti kyyneleet silmissä ja loppuun päästessäni lukiessani kohtaamisestasi kotona koirien kanssa itkin vuolaasti. Olet rohkea ja voimakas ihminen. Elämän onnellisuus syntyy pienistä hetkistä, nauti siis niistä. Huomisesta ei kukaan tiedä. Toivon sinulle ja läheisillesi voimia jaksaa. - S
VastaaPoistaMinäkin luin juttusi Kalevasta. Se pysähdytti ja oli pakko heti tulla lukemaan blogisi. Olet tosi rohkea, kun annoit haastattelun ja kerroit blogisi osoitteen, siitä voi olla monelle sairauksien kanssa kamppailevalle iso apu. Paljon tsemppiä ja kaikkea hyvää tuleviin päiviin! Koita pitää positiivinen asenne yllä, vaikeuksista huolimatta. Muista, että ei kukaan selviä elämästä ilman vastoinkäymisiä.
VastaaPoistat. Tulevia päivityksiäsi odotellen uusi blogisi lukija
Paljon voimia ja halauksia sinulle Henna! Minä myös luin haastattelusi Kalevasta ja myös oli pakko tulla lukemaan kuulumisistasi, tuli sitten luettua kaikki tähän astiset kuulumiset... Olet todella rohkea nuori nainen.
VastaaPoistaItse hoitoalan ihmisenä olen todella pahoillani siitä mitä joudut kokemaan osastolla :( kaikkea ei kuitenkaan saisi kiireen ja muun piikkiin laittaa :/
Toivon sinulle paljon enkeleitä matkaan ja tsemppiä tuleviin hoitoihin!
T:Katja
Hei Nenna, minäkin luin Kalevan juttusi ja sain juuri luettua blogisi loppuun. Itkulle ei tunnu tulevan loppua. Toivon sinulle voimia ja pieniä ilon hetkiä, jotta jaksat eteenpäin. Itselläni on myös takana oma sairastuminen ja myöhemmin pienen vauvan menetys. Tästä kaikesta on jo kulunut aikaa, mutta tunteet eivät häviä, niiden kanssa vain oppii elämään. On hienoa kun jaksat jakaa tarinasi muille. Voimia koko sydämestäni!
VastaaPoista
VastaaPoistaHei Henna, olet kyllä nuoresta iästäsi ja koettelemuksistasi huolimatta todella täysipainoinen ja uskomattoman voimakas luonne. Ja kasvat päivä päivältä voimakkaammaksi kohtaamaan elämän tuomia "töytäyksiä" vastaan. Olen kohtalotoverisi, mutta jo kymmenen vuoden takaa. Tiedän että tällaiset kokemukset muuttavat meitä ja ajattelutapojamme, mutta ns. jalostavassa merkityksessä. Takapakkiakin on otettava, että saa henkisesti aikaa ja voimia ottaa vastaan uutta ja pelottavaakin.
Toivon sinulle voimistumista ja että saat olla entistä enemmän kotona rakkaittesi luona. Pk
Hei! Luin Kalevasta juttusi ja luin blogisi liikuttuneena. Aion seurata selviytymistarinaasi. Olen hoitaja ja neuvonkin sinua pyytämään osastolla parempaa huomioimista, asioista ja toimenpiteistä kertomista. Monesti tilanteet korjaantuu, kun jaksaa itse niistä sanoa/pyytää parempaa kohtelua. Voimia ja jaksamista sinulle ja läheisillesi.
VastaaPoistaT:Johanna
Hei Henna! Tsemppiä sinun ja perheesi elämään! Niin paljosta olet joutunut luopumaan tämän sairauden takia, mutta toivottavasti jossain vaiheessa, kun olet sairaudestasi tervehtynyt saat kaiken toivomasi moninkertaisena.
VastaaPoistaT. samoilta kotikonnuilta
Paljon voimia sinulle ja perheellesi, auringonpaistetta ja hymyä elämääsi!
VastaaPoistaLöysin blogisi tänään. Sanoja en löydä. En sellaisia, jotka lohduttaisivat tai auttaisivat sinua. Haluan kuitenkin kiittä sinua siitä, että jaat elämäsi raskaimmat hetket kanssamme.
VastaaPoistaAnne-Maria Haapala
Blogisi pysäytti. Toivon sinulle paljon voimaannuttavia hetkiä koiriesi kanssa ja roppakaupalla aurinkoa niihin päiviin,jolloin voimat ovat vähissä
VastaaPoistaVoimia! Kyyneleet tulee väistämättäkin silmiin kun lukee kirjoituksiasi.
VastaaPoistaBlogisi pysäytti minutkin. Facebookissä kaverini linkkasi Kalevala lehden kirjotukseen. Ihanaa lukea että vihoinkin pääsit kotiin, paljon voimia sinulle. Tsemppiä eteenpäin ja Kiitos että jaat elämäsi kanssamme.
VastaaPoistaT. Carina
Hei!
VastaaPoistaKalevan kirjoituksen kautta löysin blogisi ja luin "päiväkirjaasi". Mieleen tuli sata asiaa jotka haluaisin sanoa. Tuntemuksesi ovat niin kovin samankaltaisia joita itsekin olen kokenut. Olen sairastanut lymfooman ja hoitojen loppumisesta on nyt reilu kolme vuotta. Silti olet kokenut vielä jotain paljon paljon rankempaa kuin minä. Sen haluaisin sanoa, että vaikka kaikki tuntuu pahalta unelta, yhtälailla kuin se alkoi, voi kaikki kääntyä elämässä myös onnelliseksi. Sairastaessani mieheni sanoi että katsotaan päivä kerrallaan, se oli niin helpottavaa kun ymmärsin ettei pidemmälle kannata murehtia. Olet kyllä käsittämättömän rohkea ja energinen kun jaksat tätä blogiakin myllerryksen keskellä kirjoittaa. Kerroitkin että teet sen itsesi vuoksi, joten jatka ihmeessä. Toivottavasti jonain päivänä, jos kysysin kuulumisiasi, voisit vastata: Minulle kuuluu hyvää! :)
t. Salla
Onnea kotiin pääsyn johdosta, vasta sairaalassa itsekkin pidemmän tovin viettäneenä voin arvailla miltä se tuntuu kun saa taas aukaista kotioven ja katsoa tuttuja kasvoja ja tavaroita oman kodin rauhassa :)
VastaaPoistaKyyneleet tuli silmiin lukiessani kirjoituksiasi. Siskoni mies linkkasi minulle Kalevan jutun ja sitä kautta löysin tänne. Onneksi löysinkin! Samasta pitäjästä ollaan lähtöisin.
VastaaPoistaHirmuisesti voimia ja ilon pilkahduksia toivotan syksyysi!
terveisin toinen nälkämaan tyttö
Hei!
VastaaPoistaMyös minä luin Kalevasta juttusi ja tulin tänne lukemaan blogiasi. Lapseni on sairastanut syövän vuosia sitten, joten tunteet nousivat pintaan tekstiäsi lukiessani. Toivon hirmuisesti voimia, kovasti tsemppiä ja raivoa silloinkin kun niitä vähiten löytyy. Olet kyllä rohkea nainen, tekstiäsi on mukava lukea, olet lahjakas kirjallisessa tuotoksessasikin myös. Virtuaalihalauksin! Voimia.!
Ihana, että olet päässyt kotiin, toivottavasti saisit olla kotosalla nauttimassa omasta rauhasta mahdollisimman pitkään. Siula on ihana tukiverkosto, karvakaverit mukaan luettuna. Voimia <3
VastaaPoistaKiva kun pääsit käymään kotona, varmasti mukava päästä sairaalaympyröistä välillä "normaalielämän" pariin. Ja kuten aiemmin itsekin totesit, olet koko ajan lähempänä paluuta normaalielämään ja sairaalajakson loppua. Otahan siihen asti rennosti ja tsemppiä! Mitä koiria sinulla muuten on?
VastaaPoistanenna:lla ja minulla on yksi Mittelspitz 3 vuotias ja toinen Kleinspitz 4 vuotias, joka tosin on mittelin kokoinen
Poista- Mika Tikkala
Jos nyt aivan tarkkoja ollaan miehekkeeni, niin Nuka (kleinszpitz) on 4-v ja Balto (mittelspitz) 2.v ;)
PoistaPienoinen typo mutta ei vakava :)
Poista- Mika Tikkala
Kyllä teidän polun perusteella voi ihan hyvin sanoa mies, eikä mieheke. Ei se tuki siitä parane papin aamenella tai maistraatin vihkijän julistuksella. Hyvin näyttää miehen paikan täyttävän kuorsauksineen kaikkineen ;) Tsemppiä teille molemmille <3
VastaaPoista