Viikonlopusta ei ole paljon kerrottavaa. Oloni on ollut lähinnä tympääntynyt kaikesta tästä epävarmuudesta ja sairaalassaolosta. Onneksi luonani on käynyt vieraita, jolloin olen saanut ajatukseni hetkeksi muualle, mutta yksin ollessani minulla on aivan liikaa aikaa miettiä kaikkea. Välillä purskahdan turhautumistani vain hallitsemattomasti itkuun, vaikka viikkoja sitten päätin, että turhat itkut olisi jo itketty.
Lääkäri kävi ja kyselin häneltä kaikki mahdolliset viikonlopun aikana mieleeni nousseet kysymykset. Ja näin jälkeen päin ajatellen en juurikaan saanut vastauksia. Mistään ei tiedetä mitään ennen ensi torstaita, jolloin minusta otetaan CT-kuva. Siitä, miten kasvain on vastannut hoitoihin, riippuu kaikki tuleva: ryhdytäänkö kantasolusiirtoon? Kuinka pian aloitetaan seuraava sytostaattijakso? Mitä myrkkyjä minuun silloin työnnetään? Jos solusiirto on aiheellinen, se toteutetaan jo kolmannen hoitojakson jälkeen. Eli hyvin pian. Samalla kuvataan myös suolistoni ja toivotaan, että korkeiden tulehdusarvojen arvoitus ratkeaisi.
Kysyin myös munasolujen pakastamisen mahdollisuudesta. Kuulemma se periaatteessa olisi mahdollista. Vaan juuri minun kohdallani hoito olisi edessä niin pian, että aikaa kypsien munasolujen odotteluun ei välttämättä ole. Mikäli hoitoon ryhdytään, hedelmällisyyteen liittyvät asiat käydään vielä kanssani tarkasti läpi. Mitä se sitten tarkoittanee..
Kuvaksen jälkeen, jos oikein tuuri käy, saatan päästä kotiin. Luultavasti kyseessä on jälleen vain viikonloppureissu. Olen odottanut kuin kuuta nousevaa sitä päivää, jolloin minut päästettäisiin kotiin ja toivoteltaisiin tervetulleeksi seuraavaan hoitoon 2-3 viikon päästä. Silloinkin joutuisin olemaan sairaalassa vain pari hassua yötä ja pääsisin taas kotiin. Ilmeisesti näin ei tule missään vaiheessa käymään. Päinvastoin, vietän ne pitkät viikot sairaalassa ja käyn välillä kotona kääntymässä. Luultavasti vain siksi, että muistaisin miltä siellä näyttää.
Tuntuu jälleen epäreilulta, että saan tulevan puolen vuoden aikana viettää kotona vain muutamia päiviä, jona aikana ehdin vain käydä kiusaamassa koiriani hetkellisellä läsnäolollani ja lähtemällä taas pois. Samalla kiusaan itseäni ja Mikaa hetkellisellä yhdessäololla ja jälleen "eroamisella". Vaikka pitäisihän meidän jo tietää, usean kaukosuhteessa vietetyn vuoden jälkeen, miltä ne pelkät yhteiset viikonloput ja eronhetket tuntuvat. Ei niihin vain ikinä totu. Aina tuntuu yhtä pahalta. Vaikka Mika onkin tällä kertaa lähellä ja pääsee sairaalaan käymään luonani, ei se ole lainkaan sama asia.
Pitää yrittää ajatella asia niin päin, että mitä nopeammin saan hoidot, sitä nopeammin ne ovat myös ohi. Jotenkin vain ajatus tulevasta puolesta vuodesta yhtäjaksoisesti sairaalassa ei oikein naurata.
Kirjoitat hyvin. Ajatuksesi on järkeviä. Itsekkin kaukosuhteessa olleena tunnen nuo tunteet. Olisi silti väärin sanoa että ymmärrän miltä ero tuntuu... enhän minä ole vastaavaa kokenut ja toisen tunteita on mahdoton ymmärtää. Kiinnostuin seuraamaan paranemistasi. Kiitos blogista!
VastaaPoistaHei
VastaaPoistaEi varmasti naurata, eikä aina tarvitsekaan. Tulee mieleen kauan sitten luettu "kaikelle on aikansa" - on aika itkeä ja aika nauraa.... Itse en usko, että tunteiden patoamisella on kovin pitkäkestoisia hyviä vaikutuksia, jossakin vaiheessa ne tuppaavat kuitenkin pulpahtamaan esille. Jossakin määrin on kuitenkin mahdollista siirtää ikävien asioiden käsittelyä hieman eteenpäin, onko siitä sitten hyötyä vai ei, on varmaan jokaisesta itsestä kiinni.
Olen samaa mieltä siitä, mitä moni muukin on sinulle kirjoittanut - kirjoitat hyvin ja kuvailevasti, ja toivon että esimerkiksi kirjoittamisesta löydät itsellesi sen keinon, jolla saat solmujasi purettua.
Pitää varmasti yrittää ajatella juuri niinkuin itsekin kirjoitit - mitä nopeammin on hoidot annettu, sitä nopeammin on tauti nujerrettu ja pääsee kuntoutuminen alkamaan. Toisaalta voi vain kiittää siitä, että on hoitoja joita antaa...
Aya
Olen lukenut blogiasi Kalevan jutun jälkeen ahkerasti. Olet melkoinen taistelija. Kirjoituksesi liikuttaa minua syvästi. Itku on tullut monesti kirjoituksiasi lukiessa. Olen ammatiltani röntgenhoitaja, ja päivittäin seuraan syöpäsairaiden potilaiden elämää. On ihanaa nähdä valonpilkahduksia ja se, että potilaat paranevat. Toki näen niitä ikäviäkin kohtaloita. Eräs parantumatonta syöpää sairastava 30-vuotias nainen kertoi minulle yksi päivä toimenpiteen yhdeydessä, etta jaksaa toivoa parantumista niin kauan kuin on elämää. Toivon, että ct-kuvauksen uutiset ovat hyviä, ja että pääset pian kotiin koirien ja miehesi luokse. Voimia ja valoa Sinulle! Seuraan blogiasi jatkossakin, ja odotan innolla uutisia. p.s. ja pidän peukkuja :)
VastaaPoistaJos munasolut ei ehdi, niin se munasarjaleike? Sinulla on tavallaan ikä puolellasi, eli jos jokin tällä hetkellä onkin aika kokeellisella tasolla, niin muutaman vuoden päästä tilanne on eri. Silloin munasarjaleike voisi olla hyvin käyttökelpoinen. Hedelmällisyyshoidoissakin asiat kehittyy nykyään nopeasti ja asiaa tutkitaan paljon.
VastaaPoistaÄskettäin oli hesarissa juttu naisesta, joka oli saanut biolapsia huolimatta aiemmin tehdystä luuydinsiirrosta. Ilmeisesti ainoa sellainen ihminen pohjoismaissa, mutta kuitenkin.
Mukavaa kotiviikonloppua ja sen odotusta!
Maija
Toivotan paljon voimia kamalan tilanteen keskelle. <3
VastaaPoistaTuli mieleeni, että jos omia munasolujasi ei ehditä saada talteen ja pakkaseen, olisiko mahdollista että joku siskoistasi luovuttaisi munasolujaan sinulle? Sehän olisi tosi lähelle omaa biologista lasta, oman miehen ja oman siskon soluista lähtöisin.