perjantai 25. lokakuuta 2013

Lomaviikko

Sinne meni lomaviikko. Aivan liian nopeasti. Olen kuitenkin kiitollinen, että sain viettää näinkin pitkän ajan kotona. Varsinkin, kun en ollut sitä osannut etukäteen toivoa. Kotiin päästyäni päätin ensimmäisenä, että en tekisi mitään, mitä ehtisin tekemään sairaalassakin.. mitään mikä saisi ajan kulumaan liian nopeasti. Koneella oleminen ja blogin kirjoittaminen kuuluivat niihin asioihin. Halusin vain nauttia kodistani ja läheisteni seurasta rauhassa ja niin paljon kuin mahdollista.

Äitini tuli seurakseni alkuviikoksi, sillä Mikan oli tietysti oltava päivät töissä. Tuntui ihanalta viettää aikaa äidin kanssa nimenomaan kotioloissa eikä sairaalassa. Äidistä oli paitsi seuraa, myös paljon apua: saimme yhdessä hoidettua muutamia pieniä kotitöitä, jotka sattuneesta syystä ovat jääneet tekemättä. Sain myös nauttia äidin tekemästä ruuasta ja söinkin pitkästä aikaa hyvällä ruokahalulla. Sekään ei ole nykyisin minulle itsestäänselvyys. 

Äiti olisi mielellään myös siivonnut puolestani, mutta en halunnut teettää enempää hommia kuin oli pakko. Olen kiitollinen kaikesta saamastani avusta mitä tulee kodin ylläpitämiseen, mutta en voi sille mitään, että se aiheuttaa minulle ristiriitaisia tunteita. Tekemistä varmasti olisi riittänyt, mutta minulle on edelleen vaikeaa kertoa toiselle mitä pitää tehdä ja katsella itse vierestä. Vaikka en erityisemmin pidäkään siivoamisesta, suorastaan inhoan imurointia ja milloin tahansa muulloin delegoisin nuo hommat jollekin muulle, nyt ne edustavat minulle itsenäisyyttä, jonka olen menettänyt. 

Torstai-aamuna tunsin itseni erityisen mitättömäksi. Äitini oli lähtenyt edellisenä päivänä ja siskoni perhe oli matkalla Suomussalmelta meille, joten vietin aamupäivän yksin. Kuvittelin ottavani kuivat pyykit narulta ja laittavani uusia peseytymään sekä käyväni suihkussa ennen siskon tuloa. Mutta kesken kuivien pyykkien viikkauksen tunsinkin äkkiä oloni voimattomaksi ja minun oli päästävä lepäämään. En voinut uskoa, etten saanut niin yksinkertaisia asioita tehdyksi. Johtuiko tuo voimattomuus sitten siitä, että söin sinä aamuna normaalia myöhemmin vai jo laskuun kääntyneestä solutasosta, en tiedä. Lepäilin rauhassa siihen asti, että siskoni perhe saapui noin puolen päivän maissa. Sen jälkeen tunsin onneksi oloni virkeäksi ja sain viettää mukavan päivän siskon ja hänen lastensa kanssa. Tuntui hyvältä nähdä lapsia, sillä osaa heistä en ole nähnyt sitten viime kesän. Siskon kanssa saatiin pyykkihommatkin hoidettua :)

Ennen kaikkea ahdistusta aiheuttaa se, etten pysty itse viemään koiriani kunnon lenkille enkä muutenkaan tarjoamaan niille sellaista elämää kuin haluaisin. Koirat ja niiden hyvinvointi ovat minulle kaikki kaikessa. Saan paremman mielenrauhan jopa siitä, että Mika viettää viikolla iltansa koirien kanssa eikä minun kanssani sairaalassa. Vaan koirat tuntuivat onneksi olevan tyytyväisiä niin kauan, kun saivat vain olla lähelläni. Melkoisia sylihauvoja olivatkin koko viikon <3

En kuitenkaan koko viikkoa vain surrut näitä asioita vaan nautin olostani ja osasin olla iloinen pienistäkin asioista. Viikonloppuna yksi pieni toiveeni täyttyi ja satoi lunta. Olen aina rakastanut ensilunta ja ensimmäisiä pikkupakkasia. On myös hauskaa katsella koirien hassuttelua lumisessa maassa. Hankimme takapihallemme uudet tunnelmavalot (vielä ei puhuta jouluvaloista) ja yhdessä suuressa lyhdyissä palavien kynttilöiden kanssa ne näyttivät pimeällä kauniilta. Toteutimme myös yhden pitkäaikaisen haaveemme ja kävimme tilaamassa uuden, leveämmän sängyn. Kaiken kaikkiaan viikko oli siis hyvä ja sain kerättyä voimia tulevia koitoksia varten.

Paluu sairaalaan tuntui jälleen raskaalta enkä taaskaan tiedä milloin pääsen seuraavan kerran kotiin. Sain heti sairaalaan tultuani kolmannen hoitojakson viimeisen sytostaattiannoksen ja maanantaihin asti jatkuu hoitoa tukeva kortisonikuuri. Solut ovat tällä hetkellä alhaalla ja niiden nousua odotellaan, ja sitten pääsen taas hetkeksi kotiin ennen neljännen hoitojakson alkua. Niin paljon kuin haluaisinkin kotiin, pyrin olemaan positiivisella mielellä ja muistamaan, että jokainen päivä ja jokainen hoitojakso ovat askel eteenpäin kohti parantumista. Vielä jonain päivänä lähden täältä osastolta viimeisen kerran. Vielä jonain päivänä olen taas oma itseni ja vielä toivon, että joku haluaisi välttämättä siivota puolestani!








4 kommenttia:

  1. Oon aloittanut kirjoittamaan tätä samaa kommenttia jo monta kertaa. Sitä mä vaan, että täällä ollaan hengessä mukana, ja iloitsen sun kivasta lomaviikosta! Päädyin tänne samaa kautta kuin mitä ilmeisimmin aika moni muukin, mutta oma motivaattori on sairas läheinen, jonka vointeja ja tuntoja yritän parhaani mukaan paremmin ymmärtää. Meidän tontilla tällä hetkellä kaikki olosuhteisiin nähden hyvin. Kiva että myös teillä! Tsemppiä ja jaksamisia! o/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaksamisia myös sinne! Voin vain kuvitella, ettei se läheisenkään osa tässä tilanteessa ole helppo <3

      Poista
  2. Kivalta kuulosti viikkosi!

    t. Lukijasi

    VastaaPoista
  3. Tyttäreni, joka on saman ikäinen kuin sinä, vinkkasi blogistasi ja siitä asti on olen seurannut tätä! Sinulla todella on kirjoittamisen lahja :) Tsemppiä ja voimia Sinulle ja läheisillesi kohti terveempää tulevaisuutta! Uskon ja tiedän, että voitat taistelun!

    VastaaPoista