Kohti parempaa huomista

Maanantaina tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä, kun tulin uudestaan osastolle hoidettavaksi. Tähän asti olen elätellyt toiveita, että pääsisin tulevalla alkuviikolla kotiin. Ehkä jopa useammaksi päiväksi lääkärin puheiden perusteella. Mutta yhä jatkuvasti korkeuksiin nouseva kuume, tulehdusarvot ja meneillään olevat kolme eri antibioottikuuria eivät mielestäni kuulosta kotiinpääsyltä, vaikka solutasoni viikonlopun aikana lähtisikin nousuun. Se vetää mieleni välillä matalaksi. Tästä ei pitänyt tulla pitkää reissua.

Olin eilen valmistautunut kyselemään lääkäriltä lisää koskien kantasolusiirtoa ja lapsensaantimahdollisuuksia. En ole aikaisemmin järkytykseltäni osannut kysellä mitään. Vaan kuinka ollakaan, juuri eilen minua kävi katsomassa aivan tuntematon lääkäri, joka ei osannut kertoa tilanteestani muuta kuin päivän veriarvot. Sen verran tiedän, että ensi viikon lopulla minusta otetaan keuhkokuva, josta nähdään kuinka kasvain on reagoinut viimeisimpiin hoitoihin. Sen perustella tehdään päätös, lähdetäänkö solusiirtoprosessia viemään eteen päin. 

Kaikesta huolimatta olen eilen ja tänään tuntenut oloni virkeämmäksi kuin tähän asti. En enää tunne tarvetta nukkua joka välissä kuin mahdollista, vaikka eilen illalla alkoi kyllä jo tuntua, että syytä olisi ehkä ollut ottaa ainakin yhdet päikkärit.

Oloani ovat piristäneet myös uudet tuttavuudet, joihin en varmaan olisi tutustunut ilman tätä blogia. Hekin ovat sairastaneet lymfoomaa ja tunnen saavani heiltä arvokasta vertaistukea sekä uskoa parempaan huomiseen. Kaikki tarinat eivät pääty onnettomasti. Jaksan yhä uskoa, että tälläkin tarinalla on onnellinen loppu, vaikka ei aina siltä tunnukaan.

Sain jopa huivini valmiiksi. Monta viikkoa se onkin ollut tekeillä, mutta tämän kolmannen version aloitettuani se valmistui parissa päivässä. Nyt pitäisi kehitellä jotain uutta näperrettävää.