perjantai 1. marraskuuta 2013

Hajanaisia ajatuksia väsyneestä päästä

Tiistai-iltana kivut alkoivat onneksi helpottaa niin, että pääsin sentään jo liikenteeseen. Liekö tieto kotiinpääsystä edistänyt toipumista! Seuraavaan aamuun mennessä kivut hellittivät kokonaan ja yhden maissa päivällä pääsin lähtemään kotiin. 

Lähtiessäni sairaalasta trombosyyttiarvoni olivat alhaalla, mikä kertoo siitä, että luuytimeni ei ole vielä tarpeeksi toipunut uuden hoitojakson aloittamista varten. Tämänpäiväisissä verikokeissa arvot olivat jo vähän nousseet, mutta eivät edelleenkään tarpeeksi. Menen seuraavan kerran verikokeisiin tiistaina, jolloin varmaan jo selviää milloin seuraava eli neljäs hoito alkaa. Siihen asti ainakin saan olla kotona <3

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun muutimme nykyiseen asuntoomme. Vuosi on myös siitä, kun valmistuin ammattikorkeakoulusta. Vuosi sitten minusta tuntui siltä, että yksi elämänvaihe oli takana ja uusi, parempi elämä alkamassa, vaikka epävarmuus tulevasta työtilanteesta pelottikin. Mietin silloin, missä mahtaisin olla ja mitä tehdä vuoden päästä. Hartain toiveeni oli, että olisin siihen mennessä saanut työpaikan ja uskaltaisimme pikkuhiljaa alkaa suunnitella elämäämme jo hieman pidemmälle; lapsia, ensimmäistä ikiomaa asuntoa.. Elämän piti mennä eteenpäin. 

Vuosi sitten en todellakaan ajatellut, että kävisin lähellä kuolemaa. En arvannut, että kävisin niin lähellä haave-elämääni ja tulisinkin yhtäkkiä rymisemällä alas. 

Tuntuu oudolta nähdä vasta heinäkuussa itsestäni otettuja kuvia. En vähällä edes tunnista kuvista nuorta naista, jolla on terveenväriset, meikatut kasvot ja hiukset laitettuina juhlia varten. Tiesin jo olevani raskaana. En muista kuinka pahoja hengitysoireeni olivat tuossa vaiheessa, mutta olin varmaan maininnut ainakin Mikalle, että pyöräily tuntui raskaalta. Syytin siitä huonoa pyörää. Enhän itse voinut olla huonossa kunnossa.

Kun nyt katson itseäni peilistä, näen vain kalpeat ja väsyneet kasvot sekä kuihtuneen ja runnellun vartalon. Saan olla kiitollinen siitä, että olen yhä hengissä, mutta en voi sille mitään, että entisen elämäni ajattelu tekee minut välillä surulliseksi. Mieleni tekisi potkaista valokuvissa hymyilevää itseäni ja käskeä nauttimaan elämästä.

Nyt minun on keskityttävä paranemiseen. Siihen, että saisin elämäni perusasiat takaisin. Yritän kuvitella, missä mahdan olla ja mitä tehdä vuoden päästä. En osaa enkä uskalla haaveilla muusta kuin siitä, että sairastaminen olisi jo taakse jäänyttä elämää.


4 kommenttia:

  1. Kylmät väreet kulki selkäpiitä pitkin lukiessa... koita pysyä toiveikkaana, tästä mennään vain eteenpäin eikä mikään voi sinua musertaa, olet ainutlaatuinen :) (Johanna Kurkelaa lainaillen). Nautihan kotonaolosta ja paljon tsemppiä!! t. Marita

    VastaaPoista
  2. Joskus vielä katsot tämän ajan valokuvia ja mietit, mistä kaikesta oletkaan selvinnyt... Ja näet peilissä rohkean, kauniin ja vahvan naisen.
    T. Murmeli 75

    VastaaPoista
  3. Mullakin tuli tämän tekstin myötä mieleen Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen: https://www.youtube.com/watch?v=SIiVRuBckN4. Ihan mielettömästi voimia elämääsi ja tulevaisuuteen!

    -K-

    VastaaPoista
  4. Kiitos kaikille :) Ihana tuo Johanna Kurkelan kappale <3

    VastaaPoista