lauantai 16. marraskuuta 2013

Fuck this shit

Tämänkertainen kotilomani kesti vain muutaman päivän. Sitäkin on häirinnyt ravaaminen osastolla verikokeissa ja cvk:n huuhtelussa. Perjantaina minut otettiin kirjoille osastolle ja olin varautunut jo jäämään, mutta sainkin luvan halutessani lähteä vielä yhdeksi yöksi kotiin. No totta kai halusin. 

Tämä reppureissulaisen elämä alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää. Kotiin tullessani jätän reppuni eteiseen ja siinä se odottaa purkamattomana seuraavaan lähtöön asti. Korkeintaan edellisenä iltana katson tarvitseeko sen sisältöä päivittää. Siinä se sitten on ja muistuttaa minua jatkuvasti siitä, että en ole tullut kotiin jäädäkseni vaan kohta joudun taas lähtemään. En osaa edes kuvitella miltä tuntuu jonain päivänä tulla kotiin ja purkaa tuo tuhannen reppu tietäen, ettei minun tarvitse enää lähteä eikä laskea koko ajan hupenevia päiviä ja öitä, jotka saisin vielä viettää kotona. Sekin harmittaa, että joudun näköjään osastolle aina viikonloppua vasten. Juuri, kun Mika olisi kotona eikä töissä. 

Välillä olen todella vihainen. Vihainen kaikesta, mikä on otettu minulta pois. Siitä, että joudun olemaan osastolla enemmän kuin kotona. Olen vihainen siitäkin, että en saisi olla vihainen, koska minun pitäisi olla hirmu kiitollinen ja iloinen siitä, että saan hoitoa. Tietenkin olen sitäkin. Tiedän, että saan täällä hyvää hoitoa eikä kukaan kiusakseen minua täällä osastolla pidä. 

Olen kai taas vain väsynyt, kun tunteet heittelevät laidasta laitaan. En osaa päättää, olisinko iloinen siitä, että hoidot ovat kohta JO puolivälissä vai murheissani siitä, että VIELÄ on puolet edessä. Vähitellen alan jännittää tulevaa PET-CT-kuvaustakin. Ensinnäkin siksi, että pelkään kanyylin laittamista ja sen kautta syötettävän varjoaineen aiheuttamaa hetkellistä kipua. Ja ennen kaikkea siksi, että sen tulokset määrittää miten hoitojani jatketaan kuten aiemmin kerroin. En tiedä, miltä mahdollisesti alkava sädehoito tuntuu ja miten se minuun vaikuttaa.

Taitaa olla päiväunien paikka. 


6 kommenttia:

  1. Hei Nenna!

    Oon jo pitkään seurannu sun tarinaa. Täytyy sanoa, että olet ihan mielettömän vahva ja upea nuori nainen! Jokainen sais ottaa sinusta mallia! Älä vihaa sitä että välillä vihaat, kaikenlaiset tunteet on aivan varmasti täysin normaaleja ja ne on läpi käytävä! Minäkin vihaan sinun puolestasi, epäreilua että yksi pieni ihminen joutuu noin raskaita asioita tässä elämässä kokemaan! Paljon tsemppiä ja jaksamista, älä koskaan luovuta! <3

    -M

    VastaaPoista
  2. Nenna,
    Seuraan matkaasi ja sanat ovat vähissä. Miksipä sinulla ei olisi oikeutta kaikenlaiisiin tunteisiin siinä missä meillä muillakin. Ja mielestäni sinulla moninkertaiset oikeudet!
    Haluan uskoa, että jonakin päivänä kerrot tarinaasi lapsillesi sanoen: "Minä selvisin voittajana, vaikka ei se aina helppoa ollut!"
    Voimia ja jaksamista!
    S-a

    VastaaPoista
  3. Löysin joku aika sitten blogisi ja taidan jäädä lukijaksi :) Kovasti tsemppia ja jaksamista toivottelen!

    VastaaPoista
  4. Sanat ovat todellakin vähissä, mutta voin vain toivottaa paljon voimia! Olet taistelija!

    t. lukijasi

    VastaaPoista
  5. Anna itsellesi aikaa ja ole vihainen, jos siltä tuntuu. Minulla on diagnosoitu krooninen sairaus, josta en tule koskaan paranemaan, vaikka voin elää sen kanssa periaatteessa normaalia elämää. Olen siitä huolimatta itkeä pillittänyt, kiukutellut, surrut, rypenyt itsesäälissä ja syytellyt mielessäni tuttaviani helpolla pääsemisestä (?!?). Noloahan se minun tapauksessani on, mutta toisaalta uskon, että kyllä ne tunteet joskus asettuvat ja ne pitää käydä sitä ennen läpi. Siispä anna tulla vaan, jos siltä tuntuu. :) Valtavasti tsemppiä! Ota askel kerrallaan, se on auttanut ainakin itseäni monessa asiassa.

    - Tirppa

    VastaaPoista
  6. Nenna <3 Se, että tunnet noita erilaisia tunteita on täysin normaalia ja ymmärrettävää. Tiedän tasan tarkkaan mitä tarkoitat sillä, kun inhoat olla osastolla ja toisaalta olet kiitollinen siitä että sua hoidetaan. Mutta se, mistä joutuu luopumaan, saakin aiheuttaa vihan ja raivonkin tunteita. On täysin kohtuutonta että nuori ihminen kuten sinä, ja pieni lapsi kuten mun poikani, revitään yhtäkkiä normaalista elämästä pois ja se mitä saa tilalle, ei ole herkkua. Anna palaa, vedä välillä kunnon itkupotkuraivarit, sulla on niihin oikeus! Ja muista, sä niiiiiin selviät tästä!!!! Halaus!

    VastaaPoista