lauantai 15. helmikuuta 2014

Pieni ulkonäköpäivitys

Jo jonkin aikaa mieleni on tehnyt kirjoittaa jotain muuttuneesta ulkonäöstäni ja ennen kaikkea muuttuneesta suhteestani itseeni. Huomaan nyt, että olen ennen sairastumistani ollut aika turhamainen, mitä tulee ulkonäkööni. Tällä hetkellä tuntemukseni sitä kohtaan ovat aika ristiriitaiset.

Minulla on aina ollut jonkinlainen viha-rakkaussuhde vartalooni. Erityisesti teininä pidin itseäni lihavana enkä toki mikään keijukainen ollutkaan. En vieläkään halua nähdä kuvia itsestäni tuolta ajalta. Lukion alkaessa hoikistuin aika reilusti, vaikka en omasta mielestäni juuri tehnytkään mitään sen eteen. Silloin sain hetken olla kohtalaisen tyytyväinen itseeni, mutta ongelmaksi meinasi muodostua painon vahtaaminen; se ei olisi saanut nousta yhtään. Onneksi tajusin itse lopettaa touhun ajoissa.  Kun muutin omilleni, en tullut edes hankkineeksi puntaria omaan kotiini. En halunnut tietää tarkkaa painoani vaan yritin olla tyytyväinen peilikuvaani.

Sitten puhkesikin koliitti ja sitä alettiin ensimmäisenä hoitaa Prednisolon-kortisonilla. En tiennyt sen sivuvaikutuksista ja olin aluksi vain tyytyväinen, että oireet hävisivät sen myötä - kun annostus oli suunnilleen hevoselle mitoitettu. Oireet palasivat heti, kun annostusta yritettiin pienentää. Meni yli vuosi, että pääsin tuosta pirulaisesta lopullisesti eroon. Sillä aikaa olin ehtinyt lihoa ja turvota melkoisesti. Onneksi en silloinkaan ottanut selvää paljon tarkalleen ottaen painoin, olisin varmaan tullut hulluksi. Yritin vain peitellä kroppaani lösyillä vaatteilla ja päättää, etten ole lihonut. Mutta julma totuus tuli ilmi, kun yritin mahtua vanhoihin vaatteisiini. Eiväthän ne mahtuneet ja vimmoissani nakkelin kaikki sellaiset vaatteet muovikasseihin kirpparille vietäviksi. Voi sitä autuutta sitten, kun lopultakin sain lopetettua kortisonin puputtamisen. Melko pian turvotus hävisi ja pelonsekaisin tuntein sovittelin jo kirpparituomion saaneita vaatteitani. Ne mahtuivat taas!

Ennen syöpään sairastumistani en juuri kokenut enää paineita vartaloni suhteen. Toki raskaaksi tullessani pieni lihomisenpelko kävi mielessäni, mutta nyt en antanut sen häiritä. Oikeastaan odotin kovasti sitä, että masuni ja pieni olento sen sisällä alkaisivat vähitellen kasvaa. Sitä ihmettä en koskaan ehtinyt nähdä. Havaittavissa oli ainoastaan pientä turvotusta iltaisin, ainakin hyvällä mielikuvituksella.

Kun minut tuotiin tänne osastolle ja pitkä taipaleeni syöpää vastaan oli alussa, olin kovin laihassa ja riutuneessa kunnossa. Joka aamu, kun minut pakotettiin puntarille, katsoin kauhulla sen näyttämiä yhä vain pieneneviä lukemia. En muista, milloin olisin viimeksi painanut niin vähän. Mutta se ei ollut oikeanlaista hoikkuutta, vaan paino oli tietenkin lähtenyt surkastuneista lihaksistani. Näytin kamalalta.

Toisen hoitojakson aikana, kun koliitti yritti alkaa taas oireilla, Prednisolon aloitettiin jälleen. Yritin vinkua sitä vastaan, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut. Siitä lähtien olen tuota pientä paholaista taas syönyt, mutta toiveestani annostusta on pystytty vähitellen pienentämään ja nyt se on enää pienin mahdollinen. Tällä hetkellä näytän taas juuri siltä, miltä kortisonia syövä ihminen yleensä näyttää. Huomaan taas käyttäväni löysiä ja peittäviä vaatteita. Se harmittaa välillä, mutta nyt ei ole oikea aika tällaisten asioiden murehtimiseen. En saa enkä aio laihduttaa vaan luotan siihen, että palaan taas joskus entiselleni. Terveyteni on tällä hetkellä miljoonasti tärkeämpää.

Muutoin minusta on tullut aika välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Jos ennen murehdin, voinko lähteä mihinkään meikkaamattomana ja tukka sekaisin, niin nyt en edes mieti mitään, kun painun ovesta ulos. En välitä, vaikka silmieni ympärillä on tummat rinkulat. Ikään kuin minulla olisi nyt erityinen lupa näyttää möröltä, koska olenhan _sairas_. Toisinaan mieleni tekisi vähän ehostaa kasvojani, mutta peilistä katsoessani huomaan, ettei siinä tällä hetkellä ole paljon pelastettavaa: ripseni ovat tippuneet ja kulmakarvoja roikkuu harva siellä täällä. Kasvojeni iho on sen verran kuiva, etten uskalla käyttää siihen mitään. Ainoa mitä saatan tehdä on peitellä tummat silmänaluset, rajata silmäni ruskealla kajalilla ja ehkä ehostaa vielä vähän haaleanvaalealla luomivärillä sekä maalata silmieni yläpuolelle jotkut kulmakarvoja muistuttavat viivat. Vielä pipo päähän ja näytän melkein entiseltä itseltäni. Melkein.

Puuttuvista hiuksistani en kertakaikkiaan välitä. En ole sen jälkeen käyttänyt peruukkia päässäni, kun toin sen kotiin heti ensimmäisellä kotireissullani. Olen itse tottunut niin kaljuuteeni ja sen helppouteen, etten vain jaksa alkaa tuheltaa peruukkia paikoilleen. On paljon kätevämpää vetäistä pipo päähän ulos lähtiessäni, onhan nyt pipovuodenaikakin! Enkä häpeä näyttäytyä kaljuna julkisilla paikoillakaan (silloin harvoin, kun sellaisiin paikkoihin uskaltaudun) vaan jos minulla on kuuma, otan pipon pois. Jos jotakuta häiritsee nähdä kalju nainen, no, se ei ole minun ongelmani. Nyt tuntuu hölmöltä, että ylipäätään menin hankkimaan koko peruukin, mutta silloin se vain tuntui kuuluvan asiaan ja se oli hankittava.

Palatakseni vielä vartalooni; arvethan sitä yhä koristavat eivätkä lie hetkeen tule katoamaan tai edes haalistumaan. Ellen pidä erityisen korkeakauluksista puseroa tai huivia, rintani arpi näkyy iloisesti koko maailmalle. Mutta en aio välittää siitäkään, siinäpähän näkyy. Myös kaulani alue näyttää melko runnellulta jokaisen cvk:n jäljiltä.

Tulipa siitä melko pitkä avautuminen... Nämä ovat kuitenkin lähinnä havaintoja enkä jaksa tuhlata energioitani ulkonäköni murehtimiseen. Sen aika varmaan tulee vielä sitten joskus. Tai sitten ei. Oikeastaan toivoisin, että osaisin jatkossakin olla ottamatta liikoja paineita itsestäni. Olen tällainen kuin olen ja arvet kertovat elämästä.

6 kommenttia:

  1. Minun on pakko sanoa, että arvostan sinua suuresti. Olet tilanteessa, jota suurin osa parikymppisistä ei voisi edes kuvitella käyvänsä läpi ja ainakin blogisi perusteella näytät selviytyvän hienosti. Henkisesti vaikutat erittäin vahvalta ja en voi kuin ihailla tapaasi ajatella asioita.

    Olen sinun ikäisesi ja itsekin kokenut erittäin pitkän sairauden, joka meinasi aluksi viedä hengen. Silloin opin, että sairastaessa turhien asioiden sivuuttaminen ja vahvasti tulevaisuuteen suuntautuminen oli erittäin tärkeää oman jaksamisen kannalta. Turhien ja epäolennaisten pikkuasioiden (kuten ulkonäön) stressaamisella olisi tullut vain hulluksi.

    Mitä ulkonäköasioihin tulee, ensin kuukausiksi ja sitten vuosiksi venähtänyt sairastelu aiheutti minunkin kohdallani sen, että ennen niin pinnallisesta nuoresta naisesta kuoriutui pakostikin ulos ulkonäköään vähemmän stressaava nuori nainen. Aluksi oli vaikeaa hyväksyä, ettei enää jaksanut laittautua. Lopulta tein kuten sinä, eli vedin vain pipoa päähän ja kävelin ovesta ulos, mikäli jaksoin. Oli ihan sama, oliko meikkiä vai ei ja miltä noin muuten näytin. Ennen sairastumista sellainen käytös ei olisi luonnistunut minulta yhtään, mutta sairaana en jaksanut tuhlata turhaan enegiaa laittautumiseen. Toinen väkisinkin hyväksyttävä asia oli minullakin painonnousu, joka oli aluksi itsellenikin varsinainen peikko, mutta asialle ei voinut mitään. Sairauteeni eivät lääkkeet auttaneet, joten ainoa vaihtoehto oli lepo ja levossakin on syötävä (ja söin ehkä vähän liikaa kulutukseen nähden). Kun liikunnan joutui jättämään vuosiksi, alkoi painoa väkisinkin kertyä ja lihakset surkastua. Vaikka peilikuvani alkoi jossain vaiheessa muistuttaa omasta mielestäni aikalailla hyytelöä, yritin pitää mielessä, että ulkonäön ja muiden pikkuasioiden murehtimisen sijaan oli olennaisempaa keskittyä parantumiseen. Muuten olisin varmaan alkanut masentua.


    Toivon sinulle todella paljon kaikkea hyvää, etenkin voimia ja pikaista parantumista. Ulkonäkö alkaa kyllä palautua uomiinsa, kunhan terveys saadaan takaisin. Mitä arpiin tulee, ne tosiaan kertovat elämästä, eikä niitä tarvitse lainkaan hävetä. Tsemppiä. :)

    VastaaPoista
  2. Just näin, asiat tärkeysjärjestykseen! Elämän koetellessa usein pinta rapistuu, mutta se mitä on sisällä, ehostuu. Ollaan rohkeasti aitoja ja luonnollisia!
    Marsa

    VastaaPoista
  3. Kun sairastuin, niin laitoin kuvan facebookiin ja kirjoitin: kun tästä selviän, niin en yritä peitellä arpia joita elämän varrella on tullut. Ja niitä on useita ja isoja. Ne arvet kertovat omaa tarinaansa ja ne kertovat myös selviytymisestä.

    Voimia sinulle!

    Terkuin piipii

    VastaaPoista
  4. Hei Nenna,
    Kiitos hienosta blogistasi eiliseltä. Luin sen liikuttuneena ja jos kiteytän tuntemukseni lyhyesti, minusta tuntuu että olet kypsymässä aikuiseksi naiseksi, joka hyväksyy itsensä. Olet käynyt rankan "koulutusjakson", ja se jatkuukin vielä, mutta tuloksena on upea, itsensä oikealla tavalla tiedostava nuori nainen, jolla on paljon annettavaa muillekin.
    Onnea matkaan!
    mummeli

    VastaaPoista
  5. Tovin blogiasi lukeneena ei voi muuta sanoa kuin että MIKÄ VAHVA NAINEN! tsemppiä taisteluun, periksi ei anneta! :)

    VastaaPoista
  6. Mulla on sellainen ihan samanlainen arpi rintakehässä. Surin sitä kovasti jo ennen leikkausta. Mut nyt se vilkkuu kaula-aukosta joka päivä, enkä jaksa välittää. Sitä paitsi se on haalistunut jo tässä viiden kuukauden aikana niin paljon, että olen alkanut varovaisesti toivoa, että ehkä se joskus tulee paranemaan täysin. Kirurgi itse asiassa sanoi mulle ennen leikkausta, että se haava tulee paranemaan niin hyvin, ettei sitä edes näe, että siellä on koskaan käytykään. En uskonut tuolloin, mutta kuten sanottu, toivo on alkanut herätä...

    VastaaPoista