Tämän piti olla elämäni onnellisin päivä. Toki vain laskennallisesti, mutta vielä puoli vuotta sitten tätä päivää odotettiin jo kovasti. Toisaalta myös pelkäsin. Kuinka paljon minuun oikein sattuisi? Miten ihmeessä selviän? Voisiko sen kivuliaan vaiheen vain hypätä jotenkin yli? No, jos siitä kaikki muutkin selviävät, niin miksi en minäkin. Niinpä työnsin tuon pelon mielessäni taka-alalle. Ehtisin murehtia sitä myöhemminkin.
Kävin lukemattomia kertoja mielessäni läpi sitä kohtausta, kun palaisin muutaman päivän kuluttua kotiin. Tervehtisin koiria ensin yksin ja ne saisivat intoilla paluutani ja nuuskia minut rauhassa läpikotaisin. Luultavasti niiden tarkka hajuaisti haistaisi minussa jotain uutta ja outoa. Mika toisi sisään kantokopan, johon koirat olisivat tutustuneet jo etukäteen, jotta se ei itsessään enää aiheuttaisi minkäänlaista hämmennystä. Mutta tällä kertaa kopan sisällä köllöttelisi niille aivan uusi tuttavuus, tuo oudon hajun lähde. Ottaisin tuon nukkuvan otuksen pois kopasta ja kantaisin oman sänkymme päälle. Siinä sitä sitten porukalla ihmeteltäisiin: Mikä tuo on ja mitä sille pitää tehdä? Se olisi ollut uuden elämämme ensimmäinen päivä.
Tuo kaikki on nyt pelkkää unta ja haavetta vain. En osaa edes kuvitella miltä todella olisi tuntunut nähdä ensimmäistä kertaa oma pieni vauva. Elävä vauva. Kadun ehkä ikäni sitä, miten kylmästi kohtelin puoli vuotta sitten kuolleena syntynyttä vauvaani. En halunnut nähdä sitä vaan käskin vain julmasti viemään pois. Muistikuvat tuosta päivästä ovat muuten todella hämärät, mutta tuota kohtaa en ikinä unohda.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen palannut kotiin jo lukemattomat kerrat. Aina on ollut yhtä iloinen vastaanotto. Kuviosta on puuttunut vain kantokoppa ja vauva. Mika on kantanut sisään vain minun tavarani ja korkeintaan kauppakassin.
Ehkä vielä jonain päivänä saan toteuttaa pienen haaveeni.
On hyvä että voit käsitellä vaikeaa asiaa. Minäkin olen kokenut keskenmenon
VastaaPoistaja se oli järkyttävää. Kun ihminen on sokissa niin ei sitä voi järkevästi
ajatella ja toimia, luonto suojaa psyykettä sillä tavalla.
Suru häviää ja haalenee vain suremalla tapahtunutta jos asiaa ei koskaan
käsittele kunolla niin se jää kalvamaan mieleen.
Ajattele että taivaassa on yksi enkeli enemmän odottamassa kun se aika
itekullekin joskus hamassa tulevaisuudessa koittaa.
Et sinä ollut kylmä ja tunteeton olit vain niin järkyttynyt, älä ole itsellesi
niin ankara.
T: Päivi
Voi jospa saisit nuo kuvailemasi hetket vielä joskus kokea! Hyvä kun pystyt niistä kirjoittamaan ja käsittelemään asiaa. Kovasti tsemppiä ja voimia sulle! Olen blogisi vakkarilukija, en oo vaan rohennu kommentoimaan, vaikka peukkuja oon sulle pitäny! Tämä juttu kosketti, pienten poikien äitinä. -S.
VastaaPoistaMinä uskon, että olet toiminut tavalla, joka oli sinulle itsellesi armollisin. Surulla oli niin terävä kärki, että se kävi yli ymmärryksen. Tämä postauksesi kosketti minua. t. Pirjo
VastaaPoistaLämmin ajatus -ei sanoja, sinulle. <3
VastaaPoistamarsa
Ole armollinen itseäsi kohtaan. Toimit sillä hetkellä kuten tunsit parhaaksi. On turhaa jälkeenpäin ruoskia itseään. Kaikkea hyvää sinulle <3
VastaaPoistaMaarit
Toivon lämpimästi, että saat kokea tuon vauvan kanssa kotiintulon. Vaikka seuraava on sketsisarjasta niin se pitää ehdottomasti paikkaansa. Siul on oikeus siun ommiin tunteisiin, kaikkiin. Voimia kovasti <3
VastaaPoistaSe kliseinen lause nuoren parin huulilla, kun he astuvat sisään synnytysosaston ovesta: "Täältä ei enää sitten lähdetäkään kahdestaan, vaan vauva turvakaukalossa mukana".
VastaaPoistaNiin.
Kovin kipeältä tuntui synnytyksen jälkeen poistua sairaalasta istuen yksin siellä taksin takapenkillä.
Kotona vastassa mies ja isommat lapset. Ja tyhjä turvakaukalo