perjantai 7. helmikuuta 2014

Home sweet home

Olen ollut keskiviikosta asti kotona. Lähtiessäni hemoglobiinini oli vain 81, joten vähän on ollut väsymystä ilmassa ja olen joutunut ottamaan tavanomaista rauhallisemmin, mutta muuten vointini on ollut hyvä. 

Maanantaina tiesin kotiinpääsyn lähestyvän, kun tunsin koko päivän alaselässäni pientä juilimista. Ilmeisesti edellisenä iltana annettu kasvutekijäpiikki (,jonka siis lopulta sain kuumeen takia) pisti vähän vauhtia luuytimeeni. Kipu ei kuitenkaan ollut sitä tappavaa kipua kuten aikaisemmin vaan todellakin pienen pientä juilimista, jota ei oikeastaan kivuksi voinut edes sanoa. Naamallani taisi aina käväistä pieni typerä virnistys, kun ajattelin "solutehtaan" viimein käynnistyneen.

Tiistaina näin päivän verikoetulokset paperilta ennen lääkärin kiertoa ja arvot näyttivät mielestäni siltä, että ehdin jo toivoskella kotiinpääsyä sille päivää. Lääkäri halusi kuitenkin jatkaa suoneen annettavaa antibioottia vielä sen päivän ja varmistaa seuraavan aamun labroista, että arvot jatkavat kulkuaan oikeaan suuntaan. No, ihan järkeväähän se tietenkin oli. Kulutin sen päivän tarmokkaasti käsityöni parissa, jotta päivä kuluisi mahdollisimman nopeasti.

Keskiviikkona ehtikin sitten palaa käpy aivan totaalisesti ennen kuin lähdön hetki lopulta koitti. Melkein hävettää ajatella kuinka lapselliseksi muutunkaan aina tuona päivänä... Kaiken pitäisi tapahtua NYT HETI ja jostain syystä kaikki tuntuu tapahtuvan vielä astetta hitaammin kuin normaalisti. Olen kyllä osastolla jo tottunut siihen, että "kohta" tarkoittaa usein vähintään puolta tuntia. Milloin tahansa muulloin se on ihan fine, mihinpä minulla siellä makoillessa kiire. Mutta kotiinlähtöpäivänä... se tuntuu kiduttavalta ja olen ihan varma, että kaikki yrittävät tahallaan pitkittää lähtöäni. Tällä kertaa lähtö venyi kotiutuspapereiden takia, kun lääkäri ei niitä ehtinyt minulle kirjoittamaan. Lopulta lähdin ilman niitä, useamman tunnin odottelun jälkeen.

Taas kerran minä tiedän ja ymmärrän, että osasto on täynnä muitakin potilaita. Mutta tuollaisina hetkinä päähäni ei vain mahdu muuta kuin minä, minä itse ja ajatus kodista. Olen taas puolitoista viikkoa hillinnyt itseäni, yrittänyt käyttäytyä hyvin ja olla ystävällinen kaikille (kuulostipa tuo siltä niin kuin se olisi minulle jotenkin vaikeaa :D). Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että esimerkiksi hoitajan kysyessä vointiani tai kuulumisiani, en vastaa tyyliin: "No kuule, v*ituttaa meleko hartaasti". Sen sijaan vastaan robottimaisesti "Hyvää kuuluu, vointi on hyvä, ei ole kipuja..." jne. Lähtöpäivänä kaikki patoutumat ikään kuin purkautuvat ja muutun kiukkuiseksi kakaraksi. Ja siltikin olen liian häveliäs, että sanoisin ääneen mitä oikeasti tekisi mieli sanoa. Ehkä se on ihan hyvä...

No joo, kotiin selvittiin lopulta ja kiukut haihtuivat viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsin kahden iloisen tohottajan hoiviin. Ne eivät kysele vaan osoittavat kaikin tavoin riemunsa siitä, että emäntä on jälleen kotona: hännät vispaavat kuin sähkövatkaimet, tuodaan leluja, luunpätkiä ja pöllittyjä sukkia "lahjoiksi" ja lopulta rauhoitutaan rapsuteltaviksi eikä päästetä silmistä sittenkään, kun haluan tehdä jotain muuta kuin hömpöttää heidän kanssaan. Hassut <3

Seuraavan kerran menen verikokeisiin ensi keskiviikkona ja torstaina olisi tarkoitus päästä aloittamaan seitsemäs hoitojakso mikäli arvot ovat kohdillaan. Lääkäri vilautti jo tulevasta sen verran, että jos kahdeksannen jakson jälkeen näyttää, ettei tuumori ole tarpeeksi pienentynyt eikä sitä päästä vieläkään sädettämään, täytyy harkita muita hoitoja. "Mitä muita hoitoja?" kysyin heti, mutta en saanut suoraa vastausta. Oletan, että puhe oli uusista sytostaattihoidoista, mutta lääkäri totesi vain, että ei mennä nyt asioiden edelle vaan hoitojakso kerrallaan. En tiedä enää miten kestän, jos kauan odotettu viimeinen sytostaattijakso ei olekaan viimeinen...

6 kommenttia:

  1. Hyvää viikonloppua!
    Kyllä ne varmaan siellä osastolla kestää ja ymmärtää vaikka välillä antaiskin tunteitten räiskyä ja näkyä. Taitaa vaan olla melko suomalainen vaiva tuo kiltteys...
    Marsa

    VastaaPoista
  2. Oikein hyvää viikonloppua!!
    Ja toivotaan, että tuumori nyt jo antautuu hoidoille ja katoaa ikiajoiksi! :)
    Nauti vain kotona olosta täysillä ja anna sen näkyä ja kuulua!
    -M-

    VastaaPoista
  3. Kyllä me hoitohenkilö kunta olemme aika sietokykyisiä
    joskus pahimpia ovat omaiset. Mielestäni on hyvä että sinulla
    on temperamenttia sillä sitä taudit voitetaan, jos kiltisti
    alistuu ja jää sängynpohjalle niin siitä ei niin vain noustakkaan.
    Joten raivoa vain positiivisessa mielessä.
    T: Päivi

    VastaaPoista
  4. Sinulla on oikeus olla katkera ottaen huomioon
    mitä sinulle on jo tapahtunut ikääsi verrattuna.
    Ei muutakuin lippu korkealle ja nokka eteenpäin
    tyrskyistä huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katkeruus on ikävä asia. Siitä ei saa itselle voimia. Se on sama, kuin olisi luovuttanut. Sen sijaan viha, sitä seuraava taistelutahto ja peräänantamattomuus ja kaikesta huolimatta positiivisuus auttaa selviytymään. Olen samaa mieltä, lippu korkealle!
      Miisa

      Poista
  5. Ihanat kaverit sulla siellä kotosalla! <3 Tsemppiä kovasti uuteen hoitojaksoon ja toivotaan, ettei niitä lisäjaksoja tarvita! -Tiia

    VastaaPoista