sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Matalasoluvaihe x 6

Osastolla jälleen. Ei varmaan tarvitse edes kertoa kuinka innoissani taas olen. Kotoa lähtiessäni oloni oli kaikinpuolin hyvä ja pirteä, vaikka olin herännyt melko aikaisin ehtiäkseni käydä koirien kanssa pienen aamulenkin. Tai ehkä juuri siksi. Olenkin muutaman kerran miettinyt, kuinkahan tämä matalasoluvaihe sujuisi kotioloissa? Saisin jaksamiseni mukaan touhuilla mitä haluan, ulkoilla, levätä, syödä hyvää ruokaa, nauraa koirien pöllöilylle ja Mikan kanssa niille tyhmille jutuille, joita kukaan muu ei varmaan ymmärtäisi... saisin olla oma itseni. Vaan ymmärrän kyllä, että infektioriski on liian suuri ja täällä osastolla apu on tarvittaessa lähellä.

En vain voi sille mitään, että vaatteet vaihdettuani ja sängyssä muutaman tunnin (saati muutaman päivän) vietettyäni oloni muuttuu väsyneeksi ja apaattiseksi. Tuntuu siltä, ettei minulla ole mitään syytä nousta sängystä ellei joku tule käymään ja kuume nousee ihan pelkästä v*tutuksesta. Seuraavaksi alan yliajatella kaikkea: mennyttä, nykyhetkeä, tulevaa... Suren kaikkea mitä olen menettänyt ja mitä en ehkä saa. Olen vihainen siitä, että haaveideni toteuttaminen viivästyy monella vuodella. Tämä ei ollenkaan kuulunut siihen suunnitelmaan, johon oli määritelty mm. töiden saamisen, ensiasunnon ostamisen ja lastensaannin ajankohdat. Sitten mahdollisesti, jos viitsin avata läppärin, kirjoitan tänne jonkun itsesääliä uhkuvan my-life-is-over-päivityksen. Koska tapoihinihan ei kuulu ilmaista tunteita ääneen ja tarttua esimerkiksi kännykkään purkautuakseni jollekin. Aina kuuluu vain hyvää, jos joku kysyy.

Kun pääsen kotiin, elämä alkaa taas hymyillä ja pystyn nauramaan noille typerille henkisille, hiljaisille raivareilleni. Ei tietenkään elämä mene suunnitelmien mukaan eikä sitä pysty etukäteen käsikirjoittamaan. Tulinhan raskaaksikin "väärässä" välissä, yhtälailla se olisi kääntänyt hyvän "suunnitelmani" päälaelleen. Tosin paljon positiivisemmassa mielessä kuin nyt.

Yritän jaksaa tämän osastojakson yli sillä ajatuksella, että seuraavalla kerralla alkaa ikään kuin viimeinen kierros. Seitsemännen hoitojason alkaessa mitä tahansa eteen tuleekin, voin ajatella sen tapahtuvan viimeistä kertaa. Viimeiset selkäpiikit, viimeiset kivut ja kuumeet, viimeiset lääkeannokset... Odotan sitä, kun minua kärrätään viimeisen kerran leikkaussaliin, jossa vascu-portti ja ylimääräiset piuhat kaivellaan sisuksistani pois. Toivottavasti se tulee olemaan pitkäksi aikaa viimeinen kerta, kun kehoani viillellään.

Ajallisesti kyseessä on vielä pitkä aika. On varmaan huhtikuu, kun viimeinenkin sytostaattiannos valutellaan suoniini. Sitä ennen ehdin vielä monta kertaa käydä läpi koko tunneskaalan. Mitä sitten on vielä edessä, sitä en vielä mieti. Toivottavasti en ennakoi liikaa ajatellessani sytostaattihoitojen loppumista. Tästä päästään jälleen kerran yhteen lopputulokseen: on vain mentävä hetki kerrallaan, askel askeleelta kohti tavoitetta.








6 kommenttia:

  1. Sinun ajatuksesi on ihankuin minun siskoni suusta. Hän kans aina
    sanoi että hyvin menee. Ei sitä tiedä toinen että mitä ajatuksia
    itekelläkin on. On hyvä että voit purkaa niitä näin netin välityksellä.
    Miten sinun vanhempasi ja sisaruksesi ovat suhtautuneet sairauteesi?
    Oleta että sinulla on sisaruksia. Yritätkö olla urhea läheistesi tähden?
    Ei ole helppo osa lähimäisilläkään. Toivottavasti saat ammatti apua
    pohtiessasi asioita, älä epäröi pyytää sellaista.
    T: Päivi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys. Voi olla, että joskus tulee esitettyäkin, vaikka ei olisikaan tarkoitus. Pyrin aina kuitenkin kertomaan läheisilleni voinnistani totuuden mukaisesti. Toisena päivänä väsyttää, toisena olen ollut pirteä. Sairauteni myötä olen ehkä hieman paremmin oppinut purkamaan heille tuntojani, vaikka sitten jälkeen päin, jos en juuri silloin pahan olon hetkellä pysty. Äitini ja sisarukseni ovat olleet suurena tukena kaikin mahdollisin tavoin ja arvostan sitä kovasti. Kuten olen joskus kirjoittanutkin en osaa edes kuvitella, miltä tuntuisi itse olla omaisen roolissa! Tiedän myös, että ammattiapua on helposti saatavissa jahka siltä tuntuu :)

      Poista
  2. Oletko hakenut kelalta vammaistukea jota myönnetään pitkäaikais
    sairaalle?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En vielä, mutta aion ehdottomasti hakea kunhan sairasloman alusta tulee kuluneeksi puoli vuotta helmikuun lopussa!

      Poista
  3. Pääasia että jotenkin saat purettua oloasi. Joku puhuu, toinen kirjoittaa, kolmas maalaa...
    Voimia! T. Marsa

    VastaaPoista
  4. Nuorena minullakin oli kuvitelmia elämästä, jossa kaikki menisi niin kuin itse suunnittelin. Minulla ei ollut aavistustakaan elämän arvaamattomuudesta. Sitten tulivat oppivuodet; elämä ei ollutkaan tyhjä taulu, johon tulevaisuutta voi kirjoittaa. Mutta on hyvä muistaa monen asian tapahtuneen niin, etten itse ole voinut siihen mitenkään vaikuttaa. On vain täytynyt sopeutua ja yrittää mennä elämänvirran mukana. Kaikesta selviää, kun pitää pään kylmänä, jalat maassa ja sydämen paikallaan. Ihmisiksi ei olla niin, että ollaan aina kilttejä. Ihmisellä on vahvoja tunteita ja hänellä on oikeus ilmaista niitä.

    Elina

    VastaaPoista