maanantai 17. maaliskuuta 2014

Jos maailma muuttuu muhennokseksi, on Hemulista ehkä hauskempaa, ettei hän tiedä sitä etukäteen

Pääsin tosiaan viikko sitten maanantaina kotiin voitonriemuisena siitä, että yksi etappi oli jälleen saavutettu ja viimeinen selkäpiikki kärsitty. Toivottavasti ainakin. Samalla, kun tuuletan näitä "viimeisiä hoitoja", jokin pieni ääni kuitenkin käskee minua olemaan varautunut mahdollisiin huonoihin uutisiin, jotka tuleva kuvaus voi tuoda tullessaan. Yritän kuitenkin olla liikaa ajattelematta tulevaa, mutta haluaisin kovasti jo tietää, missä oikein mennään. Tuota tietoa saan odotella vielä noin kuukauden.

Tiistaiaamuna minulla oli taas lämpöä ja olo tuntui toivottomalta. Pelkäsin, että edessä olisi taas kerran päivystykseen lähtö. Mietin, minkä tähden kuume lähtee aina kotona nousuun? Miksi en "pärjää" kotioloissa? Tuntui pahalta ajatella, ettei oma koti olisikaan minulle se maailman turvallisin paikka. Pahin keksimäni vaihtoehto oli, että olisin jotenkin herkistynyt taas allergiseksi koirille. Olin nimittäin lapsena pahastikin allerginen; en kestänyt olla samassa tilassa koiran kanssa, kun jo olin viittä vaille keuhkokuumeessa. Jotenkin tuo allergisuus meni kuitenkin iän myötä ohi, minkä huomasin alkaessani olla tekemisissä Mikan perheen koiran kanssa. Onneksi pelkoni on osoittautunut turhaksi. Sitä en enää kestäisi, jos jostain syystä joutuisin luopumaan koiristani.

Lämpö siis kaikeksi onneksi laski saman päivän aikana eikä ole sen jälkeen enää noussut. Mutta joka aamu herään jännittäen olotilaani, säikähdän tuntiessani vilunväristyksiä ja pidän entistäkin tarkempaa huolta käsieni puhtaudesta. En halua enää missään nimessä sairastua ja viivästyttää ylihuomenna alkavaa hoitojaksoa. Nytkin se jo venyy pitkälle huhtikuuhun.

Tiistaiaamua lukuunottamatta olen voinut hyvin ja tuntenut oloni virkeäksi. Toisaalta on ollut ihanaa olla kotona ja touhuilla kaikenlaista pientä, vaikka hoitojen viivästyminen on kovasti harmittanutkin. Ajatukseni alkavat jo kääntyä tulevaisuuteen ja huomaan silloin tällöin ajattelevani: "Sitten, kun hoidot ovat ohi..." Mutta edelleen se pieni ääni varoittaa minua suunnittelemasta asioita liian pitkälle tai mieluummin ei ollenkaan.

Aika näyttää mitä tuleman pitää. Peloistani huolimatta kykenen suurimman osan ajasta nauttimaan hetkestä ja olemaan onnellinen pienistä asioista. Tällä hetkellä nautin pitkästä, kiireettömästä ja auringonpaisteisesta aamusta <3

3 kommenttia:

  1. Hetkessä elämistä, sitä syöpä opettaa. Nautitaan hyvistä hetkistä.

    VastaaPoista
  2. Sinulta on paljon opittavaa. Kiitos

    VastaaPoista
  3. Aurinkoisia päiviä sinulle, ja paljon <3 (kävin välillä töissä, mutta jatkoin sairauslomaa, kuntoilua..)
    Riitta P-M

    VastaaPoista