Ei niin kiva talviloma

Eipä ole tästä kotilomasta tarvinnut paljon nauttia viikonlopun jälkeen. Yskittänyt on edelleen ja maanantaina huomasin olevani epätavallisen väsynyt. Eilen sitten nousikin jälleen kuume, vaikka meneillään oli vielä edellisen infektion vuoksi aloitettu antibiootti ja kaiken lisäksi tamiflu-niminen influenssaa ennaltaehkäisevä lääke (osastolla ilmenneen influenssatapauksen vuoksi aloitettu). Eihän siinä muu taas auttanut kuin painella päivystykseen.

Ihmeekseni en kuitenkaan joutunut viettämään päivystyksessä kuin "vain" kolmisen tuntia. Tulehdusarvo oli vain 17 ja veriarvot muutenkin ihan hyvät, joten minut päästettiin kotiin tehokkaamman antibioottikuurin kera (en ole pysynyt enää perässä kuinka monennen). Kehkokuvissa ilmeisesti näkyi jotain pientä tulehdusta, mutta siitä en ole saanut selvää vastausta, mitä se voisi olla tai mistä johtua.

Tänäaamuna kävin uudestaan labroissa ja odotin päivän jännityksellä tuloksia. Mihin suuntaan tulehdusarvot ovat menossa? Käsketäänkö minut sittenkin vielä osastolle? Entä jos kuume taas nousee? Milloin minulle voidaan antaa viimeinen selkäpiikki, joka jouduttiin tältä päivältä perumaan? Lohduttavaa sentään oli, että lämpö on pysytellyt päivän 37,1:ssä ja yskä tuntuisi olevan helpottamaan päin. Ainakaan se ei enää ole niin jatkuvaa kuin vielä pari päivää sitten.

Vasta puoli neljän maissa lääkäri lopulta soitti ja sain kuulla, että tulehdusarvo oli noussut yli 60. Edelleenkään ei tiedetä, mistä tämä infektio tällä kertaa johtuu. Mitään muuta ei siis loppujen lopuksi selvinnyt kuin, että huomenna menen taas labroihin ja odottelen jälleen päivän tuloksia. Voi olla, että uusi antibiootti vaikuttaa viiveellä ja kaikki onkin huomenna jo hyvin ja tulehdusarvo laskussa. Tai sitte se on noussut reilusti ja joudun todennäköisemmin taas päivystykseen. Ellei kuume nouse jo ennen huomista ja joudun lähtemään sinne joka tapauksessa.

Ei mikään ole niin hajottavaa kuin tällainen epätietoisuus. Mitään en voi tehdä tai suunnitella tekeväni. Koko ajan saa olla varpaillaan ja tarkkailla olotilaa kuumeen varalta. Toisaalta mukavampaa, kun saa potea kotona, mutta toisaalta ahdistaa, kun en ole oma normaali itseni, joka haluaisin kotona olla. Tämä on varmaan niitä kohtia, kun pitäisi osata elää hetkessä eikä murehtia tulevaa, mutta en voi mitään sille, että pelkään koko ajan kuumeen nousevan ja joutuvani taas lähtemään sairaalaan.

Entä mitä tämä kaikki tekee vielä jäljellä olevalle hoitojaksolle? Kuinka paljon sen alkaminen nyt venyy? Alan käydä yhä kärsimättömämmäksi hoitojen loppumisen suhteen ja kaikki pienetkin takapakit tuntuvat nyt suurilta iskuilta. Eikö tämä ikinä lopu?